On alkukesä ja seison miltei tyhjällä juna-asemalla. Olen katsonut juna-aikataulut väärin ja odottelen musiikkia kuunnellen seuraavaan junan saapumista. Asemalla on lisäkseni vain yksi mies, hän kävelee laituria edestakaisin pää alhaalla. Ei edes huomaa minua.
Enkä minä huomaa lähestyvää pikajunaa kaukaisuudessa. Kuulokkeiden läpi kantautuu junan voimakas torvi. Nostan katseeni ja näen miehen raiteilla, vain muutamien metrien päässä minusta. Hänellä oli juuri riittävästi aikaa mennä makaamaan kiskoille, kuin menisi sänkyyn lepäämään. Täysin rauhallisena. 

En ehdi tehdä mitään, ei kukaan ehdi. Juna törmää, minä suljen vaistomaisesti silmäni ja toivon, että avatessani ne olisin katsonut muualle. Näky ei ollut kaunis. Taisin olla ehkä 15-vuotias.

Paikalle juoksee hätääntynyt nainen huutaen miehen nimeä. Nähdessään onnettomuuden hän huutaa niin kovaa, etten ole koskaan kuullut vastaavaa ääntä lähtevän ihmisestä.

Tätä tilannetta en olisi halunnut kohdata.  Mietin pitkään miten mies pystyi päättämään elämänsä sillä tavalla. Miksi hän valitsi juuri tuon tavan lähteä pois toisen luolta? Mitä olisi voinut tehdä toisin, olisiko tilanne ollut pelastettavissa?
En tiennyt vastauksia. En tiennyt tästä tarinasta kuin sen traagisen lopun.

 

Suomessa tehdään vuosittain yli 800 itsemurhaa. Se on enemmän kuin EU-alueella keskimäärin. Itsemurhaa yrittäneiden henkilöiden määrä on puolestaan jopa kymmenkertainen. Itsemurha vaikuttaa vakavasti aina myös läheisiin, ja arvioiden mukaan jokaista itsemurhaa tai sen yritystä kohden on kuusi traumatisoitunutta ihmistä.

MIELI Suomen Mielenterveys ry:n järjestää itsemurhien ehkäisypäivänä tänään tiistaina 10.9.2019 #mitäkuuluukampanjan. Kampanjassa suomalaisia kannustetaan tukemaan läheisiään kahdella sanalla: ”Mitä kuuluu?” Se ei maksa mitään, mutta saattaa pelastaa hengen.
Pieni välittämisen ele synkimmästä synkimpänä päivänä voi kääntää itsemurhasuunnitelmien suuntaa. Moni kasaa pahaa oloa sisälleen, kunnes joku kysyy, on läsnä ja kuuntelee.

 

 

”Ei se sitä kuitenkaan tee” on lause johon kenenkään ei pitäisi nojata. 

Itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkonen kertoo Inka Ikosen Yle.fi Akuutin artikkelissa, että kun ihminen kokee sietämätöntä henkistä kipua, hänen kehossaan laukeaa akuutti stressitila. Aivojen “hätäkeskus” eli mantelitumake hälyttää muut aivojen osat ja koko kehon taistele-tai-pakene -tilaan. Tällöin rationaalinen ajattelu on mahdotonta ja pitkäaikaiset elämänsuunnitelmat ja vaihtoehtoiset ratkaisut unohtuvat. Ihminen ajautuu itsetuhoiseen tilaan ja itsetuhoisen ihmisen ajatukset keskittyvät vain siihen, miten tuskan saa loppumaan. Itsemurha ei ole järkiperäinen valinta vaan tilanne, jossa henkisen kivun takia ei nähdä enää muita vaihtoehtoja.

Tämä tila voi kestää parista minuutista pariin tuntiin, mutta ulkopuolinen voi onnistua keskeyttämään tilan vaikka vain koskettamalla olkapäätä tai juttelemalla puhelimessa itsetuhoisen kanssa. – Tällöin itsetuhoiselle palautuu mieleen läheiset ja ymmärrys siitä, ettei halua kuolla.
Artikkelin voitte lukea täältä.

 

 

Nykypäivänä nuoret elävät pärjäämisen kulttuurissa, kaikessa pitää olla hyvä ja some luo myös omat paineensa. Tiesittekö, että joka kolmas nuori aikuinen on harkinnut itsemurhaa? Uskalla siis kysyä suoraan, jos epäilet läheiselläsi itsetuhoisia ajatuksia tai mene rohkeasti juttelemaan jos sinulla itselläsi on paha olla. 
(Mm. Kriisipuhelimeen 09 2525 0111 voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti).
Lisää tietoa löytyy myös mitakuuluu.fi -sivulta.

 

Ollaan kaikki ihan yhtä arvokkaita. Koitetaan pitää toisistamme huolta ja tehdään keskustelu mielenterveysongelmista niin avoimeksi kuin mahdollista ☺️

Château d’Ygrande heinäkuu 2019

 

Herään retkisängystä ja tuijotan kattoikkunaa miettien missä helkkarissa olen. Olen herännyt ilmeisesti ennen herätyskelloa ja pian tajuan miksi. Aina odottaessani jotain innolla, herätän itseni omilla  päänsisäisillä herätyskelloilla.
Herätän ystäväni laulamalla epävireisesti hyvää huomenta ja alan purkaa innoissani uusia ratsastustarvikkeita matkalaukusta.

Kypärän turvavaatimukset ovat muuttuneet tässä vuosien varrella ja uusi kypärä tuntuu hassun paksulta. Ratsastuslegginssit tuntuvat mukavilta, kuin toiselta iholta – ostin ne koska Ranskassa olisi kuuma ja taputtelen itseäni olalle onnistuneesta ostoksesta. Sujautan jalkani upouuteen ratsastussaappaaseen, ihaillen samalla sen hienoa muotoilua, kunnes tajuan, että toinen saapas tuntuu todella oudolta. Tutkailen hetken saappaita ja tajuan, että minulle on nyt käsissäni kaksi oikean jalan saapasta. Toinen koossa 36 ja toinen 37. ”Missä hitossa mun vasemman jalan saapas on?” Huudan täysiä ja herätän ystäväni viimeistään tällä kiljaisulla. Muistan kuinka sovitin myyjän kanssa kahta eri kokoa ja ilmeisesti saappaat ovat menneet hänellä sekaisin siinä pakkaustilanteessa. Ärsytti, mutta en halunnut antaa saappaiden pilata aamua, varmasti tallilta löytyisi kengät mitä voin lainata. Itsellänihän kun on vain sandaaleita mukana. 

Kipitämme ratsastuskamoissamme aamiaiselle (minä muuten täysin varustautuneena, mutta flipflopin jalassa) ja jälleen ihastelemme ravintolan terassilta avautuvia maisemia.
Aamupala on simppeli. Croisantteja, juustoja, leikkeleitä, jogurttia ja kananmunia – joita sai itse keittää oudossa laitteessa. Kiikutamme aamupalamme terasille ja sitä nakertassamme tivaan ystävältäni, jolla on ollut koko ikänsä omia hevosia (ja on meistä kolmesta kokenein ratsastaja), että pärjäänhän nyt varmasti ratsailla? Olen ratsastanut hänen hevosellaan pikaisesti jokunen vuosi sitten ja hän lohduttaa, että taitoni ovat kyllä oikein hyvin tallella. Silti jännittää – muistankohan edes miten enää satuloida?

 

 

Talleilla meitä odottaa kolme isoa hevosta. Harmaa, valkoinen ja ruskea. Harjamme ne, puhdistamme kaviot, sekä satuloimme ja puemme suitset. Olen tyytyväinen, että muistin tämän kaiken. Talutamme hevoset kentälle ja nousemme selkään. Hevoseni vaikuttaa erittäin leppoisalta – ehkä vähän liiankin. Huomamme pian nimittäin kaikki, että nämä hevoset eivät liiku askeltakaan, ellei heitä todella siihen pakota. 

Ensimmäinen tunti oli hieman haastava.
Opettajamme ei puhunut juurikaan englantia ja hevoset olivat hyvin uneliaalla tuulella. Hevoseni toki ravasi ja laukkasi, mutta todella voimakkaammilla avuilla. Opettaja hoki koko ajan ”stick stick, more energy”, mutta meistä tuntui oudolta, että hevosia olisi pitänyt lyödä niin paljon raipalla. En muista koskaan ratsastaneeni sillä tavalla Suomessa ratsastuskouluissa.

Olimme kaikki kolme aivan loppu tunnin loputtua ja spekuloimme hevosia. Ehkä heillä on niin eritasoisia ratsastajia, että hevoset testaavat jaksaako tämä uusi pistää heihin liikettä, tai ehkä heitä ei ratsasteta tarpeeksi? Vai voisiko se olla kuumuus? Ratsastimme tosin aikaisin aamulla, jolloin ei ollut vielä mitenkään erityisen kuuma, mutta olihan helle jatkunut täällä jo useita päiviä. 

 

 

Seuraava päivä meni hieman paremmin.
Hevosten kanssa joutui tehdä paljon töitä, mutta he olivat nyt hieman kuuliaampia. Itse olin tosin jo niin onnellinen siitä, että sain olla hevosen selässä. Ei haitannut, ettemme tehneet mitään erityisen haastavia juttuja. Kielimuurikin oli aikamoinen, joten ravailtiin ja laukkailtiin vain, sekä käytiin kävelylenkkejä maastossa. 

Meidän viereisellä kentällä oli aina samaan aikaan aamutunnilla poniryhmä. Äiti ja kaksi nuorta lasta. Näillä poneilla olikin sitten energiaan meidän isojen hevostenkin edestä, nimittäin ne villiintyivät vähän väliä ja kaikki ratsastajat äidistä tyttäriin tippuivat vuoroperään selästä. 

Erityisen hurjalta meininki näytti maastossa kun poniryhmä tuli meidän perässämme ja yksi poneista säikähti, heitti pikkutytön selästään ja lähti vauhkona laukkaamaan meitä kohti. Olimme pienellä polulla ja ensin kuulen hirveää huutoa, sitten itkua, koirakin haukkuu jossain ja lopulta vauhkoontunut poni juoksee meitä kohti hiekka vain pöllyten. Olimme pienellä polulla, eikä hevosilla ollut tilaa väistää, joten katsoimme parhaaksemme hypätä äkkiä selästä ja vetää hevosemme polun reunaan pois vauhkoontuneen ponin jaloista. Selästä tippunut tyttöraukka oli osunut aitaan ja murtanut kylkiluunsa. Juttelimme tytön äidin kanssa seuraavana päivä ja saimme kuulla, että kyseessä oli onneksi vain pieni murtuma. Pakko myös nostaa hattua heidän asenteellensa. Äiti ja toinen tytär olivat uudestaan seuraavana päivänä taas ratsastamassa. 

 

Kaiken kaikkiaan ratsastuksesta ei saanut irti ihan sitä mitä saa Suomessa tunneilla. (Kun ranskan jälkeen kävin täällä ratsastustunnilla, tuntui kuin hevonen olisi lähestulkoon tanssinut allani).
Silti kokemus oli ihan mieletön ja kuinka usein sitä nyt pääsee ratsastamaan noin upeissa maisemissa ja yöpymään mielettömässä maalaiskartanossa keskellä hevospeltoja?

Menisin tänne kyllä ehdottomasti uudestaan, mutta ehkä varaustilanteessa pyytäisin jos olisi mahdollista saada englanninkielentaitoinen opettaja ja kyselisin myös onko hevosia eritasoisia 🙂

 

LUE MYÖS:
Ranskan ratsastusloma – ensimmäinen päivä

 

Tags:

Kaupallinen yhteistyö: Longchamp

 

Kuten varmasti monen muunkin, oli myös minun ihka ensimmäinen merkkilaukkuni Longchampin La Pliage. Tuo taitettava nylon/nahkalaukku, jota oli saatavilla useassa eri värissä ja se kiikkui joka toisen vastaantulevan tytön käsivarrella
Minäkin olin yksi vastaantulevista, musta-ruskealla La Pliagella varustettuna. Tuo laukku kulki käsikynkässäni kaikkialle. Koulusta kaupungille ja harrastuksista ensimmäisille treffeille. Se koki talvipakkaset, kuumat kesät, muutamat rikkoutuneet puuterit, vuotavat kuulakärkikynät, muussaantuneet eväät ja äidiltä sinne piilotetut siideripullot. Se kätki sisäänsä niin koulutarvikkeita, meikkejä, harrastustavaroita kuin myös itkuja, iloja ja hullunkurisia muistoja.
Tuolloin ei ollut eri laukkua eri tilanteille odottamassa vuoroaan hyllyn laidalla, oli vain tämä pussukka ja se sai toimia jokaisessa tilanteessa vailla lainkaan lepoa. Hyvin se jaksoi.

 

 

Mutta nyt ei muistella liikaa menneitä, vaan hypätään nykyaikaan.
Onko Longchampin uusi juuri lanseerattu La Voyageuse -mallisto teille jo tuttu?
Malliston kasvona säteilee Kendall Jenner ja se on hieman erinäköinen mallisto kuin mistä Longchamp ehkä parhaiten muistetaan, mutta toisaalta yhtälailla monikäyttöinen ja ihanan minimalistinen, sekä selkeä. 

Mallistossa on pienempi crossbody laukku, sekä tote-laukkua eri kokoisina. Kaikkia löytyy eri sävyissä, sekä kohokuviolla tai ilman. Itse pidän simppelistä mustasta peruskokoisesta totesta ja pienestä crossbody -laukusta.
(Myös päälläni näkyvä takki on Longchampin -mallistoa).

 

KILPAILU
Olisiko tämä yllä oleva tote -laukku sellainen laukku jonka kokisitte viihtyvän teidän olalla?
Jos on, niin suosittelen ehdottomasti kipittämään Longchampin Esplanadin liikkeeseen, nimittäin syyskuun aikana liikkeessä vierailevien ja siellä kilpailuun osallistuneiden kesken arvotaan tämä tote-laukku mustana. (ARVO 860€).
Liike sijaitsee osoitteessa Pohjoisesplanadi 27, Helsinki.

kannattaa vierailla myös Instagram-tilini puolelta, siellä puolestaan tuo pienempi crossbody -laukkumalli arvonnassa 🙂

 

 

Tiesittekö tämän Longchampista?
• Longchamp on saanut nimensä (ja logonsa) Pariisin kuuluisan hevoskilpailuradan Longchampin mukaan. Perustaja Monsieur Cassegrain kulki siitä päivittäin ohi ja koska Cassegrain -nimi oli jo toisen yrityksen käytössä, nimesi Cassegrain yrityksensä Longchampiksi.

• Longchamp on vielä tänä päivänäkin Cassegrain perustajaperheen omistuksessa. Longchampin nykyinen toimitusjohtaja on Jean Cassegrain, eli perustajan pojanpoika.

P.s Tässä hauska lisä. Liikkeen ikkunassa on QR-koodi, jonka lataamalla voi katsoa Longchampin NY Fashion shown 🙂

 

Tags: