Ennen kuin pääsen kaivamaan traumatisoituneen mieleni perukoilta uusia Steinermuistoja, päätin koota teille tähän ”parhaimmat” muistot menneiltä blogivuosilta.

 

 

PERUNASÄKISSÄ STEINERNÄYTELMÄSSÄ 

Steinerkoulussa oli tapana aina esittää paljon noloja näytelmiä. Sellaisia kaukana nykyajasta – kuolen tylsyyteen, en ymmärrä edes omia vuorosanojani – tyyppisiä pitkiä steinerversioita normaaleista näytelmistä.
Olin niissä aina jossakin merkittävässä roolissa, kuten puu, kivi, tai jokin hemmetin luova tuulenvire. Mutta kerrankin meillä oli työn alla jotain jännittävää! Luomu Hiewatha -esitys ja olin saanut ihmisen roolin!
Olin ponchoon pukeutunut mies.

Näytelmärekvisiitta steinertyyliin valmistettiin alusta asti itse. Ponchot, mistäs muustakaan kuin perunasäkeistä. Steinertyyliin kuului myös, että näytelmiä harjoitettiin yhtä hartaasti kuin munkit jumalanpalveluksia – mikä johti lopputulokseen; minä, haiseva, hiostava ja kiduttavan kutiava perunasäkkiponcho, kolme kuukautta yhdessä = ei tippaakaan omistautumista ja jos minulla olisi ollut yhtään näyttelijänurahaaveita ne olisi nyt heti syvälle haudattuja.

Ensimmäisestä ihmisroolinäytelmästä muistan vain tuon ponchon ja yhden ainoan repliikin:
”kaunista, kukakohan laulaa?”
Käytän sitä usein nykypäivänäkin – silloin jos joku laulaa oikein rumasti ja korvani vuotavat verta.

 

PIKKUKIVET SUUSSA RUNOJA LAUSUMASSA

”Ja seuraavaksi Julia ole hyvä”.
Avaan vanhan natisevan pulpetin kannen ja kokoan metsästä aiemmin kerätyt ja tunnin alussa huolella pestyt pikkukivet käteeni. Löntystän hitaasti luokan eteen, katson kiviä kammoten kuin ne olisivat kanin papanoita, laitan ne suuhuni ja alan ”lausumaan” runoja tähtitaivaasta.
Mikäs siinä. Yksin ujona teininä luokan edessä, suu täynnä kiviä lausumassa runoja. Pää tulipunaisena, kuola valuen pitkin poskia. Olin varma, että olin koulun sijasta hullujen huoneella.

”kovempaa, Julia! Kuvittele olevasi rannalla. Äänesi pitää kuulua yli aaltojen pauhun”.
Mutta kun ei täällä ole mitään samperin aaltoja! Teki mieli huutaa hyvin eriskummalliselle opettajallemme runon sijasta takaisin. Täällä on vain kauttaaltaan punainen kuolaava teinityttö, joka mielestään nolaa nyt itsensä täysin luokan söpöimmän pojan edessä.

“Kun olette vanhoja, ymmärrätte paremmin ja tulette vielä kiittämään minua”. – Opettajamme perusteli metodejaan useasti. Mietin vain, että kuinkakohan vanha pitää olla?
En nimittäin vieläkään ymmärrä. Jos muinainen kreikkalainen puhuja pääsi legendan mukaan yli puhevaikeuksistaan huutamalla kivet suussa meren rannalla, kannattaako konstia harjoittaa vielä nykyajassa luokallisella teini-ikäisiä steinerlapsia?

Ainut mitä lopulta opin, oli etten ollut kivet suussa puhumisessa yhtä taitava kuin Demosthenes (383 eaa. – 322 eaa.) En saanut suustani ulos muuta kuin muminaa ja kuolaa.

 

STEINERSISKON SUUSTA

(En ollut perheemme ainut steinerlapsi ja tätä mieltä isosiskoni oli mm. Muutamasta lukioajan steinerkurssista).

”KIVENHAKKUU: Kerran viikossa parin tunnin ajan hakattiin kirjaimellisesti kiveä. Kivestä piti tehdä tuhkakuppi. Tämä oli hidasta ja tarkkaa puuhaa. Liian kovaa hakkaamalla käteen sopiva kivi voisi haljeta, joten välineinä käytettiin pieniä talttoja. Jos oikein onnisti sai niillä kiven keskeltä irtoamaan jonkun palasen. Onneksi kurssi oli pitkä. Kun tekniikka oli hallussa sai lähteä veistoluokasta pihalle hakkaamaan. Tyttöjengimme kanssa haettiin yleensä kaupasta herkut ja istuttiin jossain kaukana muista kiviä hakkaamassa. Se oli ihan hauskaa. Viimeisellä tunnilla olin kuitenkin jo niin haltioissani kurssin päättymisestä, että vähän liian kovalla vauhdilla iskin talttaa kiveen ja siitä se sitten halkesikin. Kurssin saldoksi jäi siis haljennut kivi epämääräisellä kuopalla varustettuna.

KEHRÄYS: Koulussa oli rukkihuone! Muistaakseni ensiksi piti karstata villa käsin, jonka jälkeen pääsi vasta tositoimiin kauan odotetulle rukille. Siellä sitten meidän luokan pojatkin kiltisti istui rukilla yrittäen saada jotain kehrätyksi. Eihän siitä nyt tosissaan tullut keltään mitään. Kurssin tuotokseksi jäi käteen pieni sotkuinen villakerä”.

Niin hauskoja muistoja 😀 Vaikka näille riittää aina naurun aihetta, olen silti näin aikuisena tyytyväinen, että kävin tuota koulua. Okei opettajamme oli hieman vanhanaikainen ja outo. Saksa ja Ruotsi alkoi ekalla luokalla ja englanti vasta seiskalla (minkä takia jouduin opettelemaan englannin itse katsomalla kauniita ja rohkeita). Eurytmiatunnit olivat yhtä sekoilua, enkä oikein tee mitään niillä rukinkehruuutaidoilla, mutta hei steinerlapsena on ollut ihan hyvä olla 🙂

 

♥SEURAA♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK

 

Ihanaa viikonloppua 🙂 Täällä ihan vesi(meloni) kielellä katson näitä kuvia ja suunnittelen meidän viikonlopun ruokia. Paras ystäväni tulee tänään Etelä-Afrikasta Suomeen ja haluan kokkailla hänelle kaikkia ihania kesäherkkuja. Veikkaan, että pöytään päätyy ainakin tämä vesimelonipizza. Tämä kun on ollut erittäin hyväksi todettu kesän hittiherkku ja syöty moneen otteeseen milloin missäkin mummolassa, mökillä, ystävien grilli-illoissa ja ihan vaan kotona. Super raikas, näyttävä ja helppo alkupala.

 

TARVITSET:
1 vesimeloni
ruukku rucolaa
mansikoita
retiisejä
pinjansiemeniä
tummaa balsamikastiketta (tai balsamicoa)

FETAMOUSSE:
100g turkkilaista jogurttia
200g fetaa
1 rkl sitruunamehua
1 rkl oliiviöljyä
mustapippuria rouhittuna myllystä
(mousse riittää n. 2-3 vesimelonikiekkoon)

 

Murskaa feta kulhoon, lisää jogurtti, öljy, sitruunanmehu ja hieman mustapippuria myllystä. Sekoita tasaiseksi mousseksi sauvasekoittimella tai blenderissä.

Pese ja siivuta retiisit sekä mansikat. Paahda pinjansiemeniä kevyesti kuivalla pannulla.

Leikkaa vesimelonin keskikohdasta noin 2 cm:n paksuinen iso kiekko. Painele kiekon pinnasta talouspaperilla kosteutta pois ja levitä fetamousse tasaisesti kiekon päälle lusikalla.

Lisää kourallinen rucolaa, sekä siivutetut mansikat ja retiisit. Ripottele päälle pinjansiemeniä ja viimeistele annos ripauksella tummaa balsamikastikkeella.

Siivuta ja tarjoile.

 


Pohdiskellessani millä upealla sisällöllä täytän uuden blogini sivuja, mietin mitä itse haluaisin muiden blogeista lukea.

Tämä pohdiskelu itseni kanssa meni jotakuinkin näin:

 

Minä: uusille sivuille pitäisi keksiä jotain uutta.
Minä: Miten olisi kotijuttuja, niitä ei ole tullut pitkään aikaan ja tiedät itsekin miten tykkäät tiirailla muiden kotikuvia.
Minä: Ihan stalkkerina kyllä kiinnostaa onko kaikilla muilla kivempi vessa ja vieläkö trendimatto makaa muidenkin olkkarissa.
Minä: Mutta sitä varten pitäisi siivota, ottaa kuvia ja kato nyt tämän pöydänkin sekasortoa.
Minä: Toisaalta mitä väliä, miksi liimailla kiiltokuvia? Eikö idea ollut antaa vähän rennompia postauksia..
Minä: itse asiassa totta, miksi en vain voisi kuvata kotia tismalleen miten se on juuri tällä sekunnilla. En siivoa likaisia astioita ja voin jopa näyttää mitä on jääkaapissa. Siellä on vain puoliksi juotu viinipullo ja kattila!

 

Eli täältä tulee. Meidän koti juuri sellaisena kun se oli tämän hienon itsekeskustelun aikana. Ei edes kovin sotkuisena, mutta juuri sellaisena kun se on suurimman osan meidän arjesta.

 

 

Ja samperi. Jääkapissa olikin pari muuta purnukkaa kattilan ja viinipullon kaverina. Ihan liikaa niitä vadelmahilloja ja Dijon-sinappeja mitkä on ollut siellä vuosia. Ei näillä helteillä tule ollenkaan kokkailtua kotona ja ajatus kuumasta hellasta saa minut samantien karkaamaan piknikille valmissalaatin kanssa.
Vai miltä näyttää teidän jääkapissa? Tai ylipäätänsä kotona? Voisinpa tiirailla kaikkien huusholleja ja itse asiassa siitä tulikin mieleen – mitä jos haastan kaikki bloggaavat kollegani näyttämään kuvilla just än yy tee nyt miltä näyttää siellä teidän kotona? 
(Vai olenko ainut hyypiö joka haluaa nähdä vähän enemmän kiiltokuvattomia kotikuvia? :D)

 

 

♥SEURAA♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK