Ensimmäinen matkani Meksikoon vuonna 2013. Karibianmeren, ison ystäväporukan ja jättimäisen hotellimme lisäksi taisin intoilla mm.

– Nutturadonitseista.
Koko maailman naiset tuntuivat tuohon aikaan löytäneen nutturadonitsit. Mitä isompi, sen parempi. Väkersin kuvissa näkyvän nutturan jo lähtöpäivänä niin tiukasti päälaelle, ettei sitä tarvinnut  ottaa varmaan koko lomana pois. Luulin löytäneeni täydellisen lomakampauksen – oikeasti taisin näyttää vain linnunpesäpäältä.
 

– Intoilin keskellä hotellihuonettamme sijaitsevasta poreammeesta. Ennen kuin ehdin antaa veden sinne ensimmäistä kertaa kunnolla edes valua, aloin malttamattomana näpräämään kaikkia ammeen nappuloita.
Ne oli niitä hieromaporeiden voimakkuusnappuloita. Harmi, vain ettei vedenpinta ollut ehtinyt niiden kohdalle, joten poreet viskoutuivat valtavalla paineella suoraan ilmaan! Jokaisesta reiästä pitkin hotellihuoneen seiniä, tauluja ja verhoja. Yritin nappuloita painamalla saada vedenroiskinnan loppumaan, mutta säädin vain lisää voimakkuutta. Lopulta hyppäsin poreammeeseen ja yritin tukkia reikiä varpailla ja sormilla. (siinä onnistumatta). Vasta jollain 9 painalluksella löysin sammutustavan, mutta koko hotellihuone oli jo täysin veden vallassa.
 

– Intoilin meksikolaisesta ruuasta, mutta petyin karvaasti alueen turistiravintoloiden liiallisesta tarjonnasta. Lähdin etsimään aitoja meksikolaisia makuja ja löysinkin paikallisen tacokärryn kymmenine kastikevaihtoehtoineen. Kauhoessani eniten sitä miedoimman näköistä valkoista kastiketta tacooni, ihmettelin paikallisten Bablojen tirskuntaa. Ensimmäisellä haukulla tajusin hekotuksen syyn – valkoinen kastike oli tulisinta habaneroa varmaan koko mantereella.
 

– Intoilin Maya-temppeleistä. Kuvittelin juoksevani pitkin raunioiden portaita ja seikkailevani temppelien tunneleissa. Löytäväni vähintään Eldoradon tai edes jotain Maya-maalauksia, mutta kompuroin vain turistilaumojen jaloissa. Kaikki temppelit oli (ymmärrettävästi) aidattu, mutta näin sentään pienen suloisen Maya-mummon joka hymyili minulla hampaatonta hymyään.
 

– Intoilimme luonnon omassa viidakko-vesipuistossa. Hypimme vahingossa kielletyiltä kallionkielekkeiltä ja eksyimme poluilta. Ihme että pääsimme koko porukalla ehjinä pois sieltä. Paikka oli täynnä luolia, liaaneja, vesiputouksia, jokia, köysinaruja, ankkoja, iguaaneja, jälleen loputtomasti turisteja ja all inclusive meiningillä ruokaa ja jopa alkoholia. Muistan miten oudolta tuntui konsepti; viidakon vesipuisto ja muovimukeista mojitoja?

 

Tags:

Auringonsäteet ei tunnu enää niin lämpimältä iholla ja ilmassa voi melkein haistaa syksyn tulon, tiedetään.

Viileämmät ilmat tuovat mukanaan lämpimämmät haaveet. Olen ikuinen etelän-matka haaveilija ja tuntuu, että nyt alkaa olla aika päästää taas unelmointi rannoista ja palmuista valloilleen. Minne matka tänä talvena vie, sitä en osaa vielä ihan sanoa, mutta varmaa on, että joulun olemme poissa ja jo lokakuussa lähden luultavasti pienelle Aasian matkalle. Etelä-Afrikassakin haluaisin käydä. Ikävä siellä asuvaa ystävääni on ihan mieletön.

Katselin kuluneen vuoden lomakuvia ja tulin niin onnelliseksi. Miten mielettömän mahtavia muistoja ja kokemuksia. Kaikella nöyryydellä myönnän, kuinka onnekas olenkaan.

 
 

Tiedättekö mitä Meksikon matkaltamme odotin ehkä eniten?
Ruokaa.

Tulisuutta, raikkautta, makuja, tekstuureja, mausteita! Mutta, ei. Ei ainakaan niissä paikoissa missä me söimme.
Kahden viikon jälkeen päällimmäiseksi kuvaksi Playa Del Carmenin ruokatarjonnasta mieleen jäi tasapaksu, mauton, tylsä ja ylikypsennetty ruoka.
Eikä vain minulle, vaan jokaiselle meistä kuudesta.

Hotellissamme ruoka oli kyllä hyvää, mutta se oli sellaista varman päälle pelattua. Buffeteista sai itse kerättyä lautaselleen parhaimmat maut, mutta ne mitä À la cartesta tilasimme jäi jotenkin tylsiksi.

Lähdimme muutaman kerran myös kokeilemaan kaupungille. Oli pihviravintolaa, kuuluisaa Mayojen ravintolaa, jotain netissä paljon kehuttua Meksikolaista ravintolaa, mutta kaikissa sama ongelma. Kypsyysasteen oli vähän sinne tänne ja lautaselta puuttui maut.

Jenkkituristit. Osoittelen nyt sormella vähän niihin päin. Sain nimittäin kuvan että heille tulinen ruoka ei oikein kelpaa. Aina kun olimme turistiretkellä ja opas kertoi meidän menevän lounaalle, piti hänen nopeasti aina lisätä perään, että ei älkää pelätkö ei ole tulista.
Ääääää! Teki mieli kirkua, miksi ei ole tulista? Eikö tulisuus juuri ole meksikolaisen keittiön sielu!

Niinpä me sitten eräänä päivänä järkeilimme että kävelemme hieman syrjäisimmille kaduille, etsimme sieltä tacokärryn minkä ympärillä on eniten paikallisia ja jos emme saa niitä makuja sieltä niin luovutamme.

No, tacokärry löytyi. Löytyi myös paljon kastikkeita sieltä. Oli punaista, keltaista, vihreää. Ottelin kaikkia varovaisesti koska en tiennyt mitä ne olivat. Viimeinen kastike oli jostain valkoista. Ajattelin että tuo on varmaan jotain papuvaahtoa (mitä hittoa on papuvaahto?) ja länttäsin kauhallisen taconi väliin.

Joo, se oli puhdasta habaneroa se.
Saa nauraa. Olin kai ansainnut sen moittimalla ravintoloiden maustehyllyn puutetta. Olisi pitänyt alun perin ymmärtää että Playa Del Carmen on turistikylä. Siellä ravintoloissa syö turistit ja jos haluaa paikallisia makuja pitää mennä sinne missä paikallisia on.

Söin yhden haukun tuosta tacostani, mutta voin kertoa että ennen kuin tulivuori purkautui suussani maistoin pikaisesti sen olevan kuitenkin oikein hyvää.

Yaxchessa, siinä Maya Cuisine –ravintolassa tarjoilija tuli ja nappasi meistä kuvan. Illan päätteeksi yllätykseksemme kuvat olivat ilmestyneet tequila pullon etiketeiksi. Pullon sai ostaa n.10dollarilla.
Ihan hauska idea. Myöhemmin huomasin että monissa muissakin ravintoloissa tosin tehtiin näin.