Alkuviikkoni on ollut tahmea ja jumittava kuin likainen purukumi kengänpohjassa.
Inhoan aikaansaamattomuuden tunnetta ja sitä, että vaikka kuinka syö hyvin, urheilee, joogaa, nukkuu pitkään ja yrittää olla niin zen ja läsnä, niin silti on pinna kireällä ja väsynyt.
En myöskään pidä siitä, että valitan näistä asioista, vaikka kaikki on paremmin kuin hyvin täällä omassa pikku marraskuisessa valtakunnassa. 

Eilen toimistolla siivosin tilanpuutteesta valittavaa läppäriäni ja törmäsin näihin vuoden vanhoihin alpakkakuviin Etelä-Afrikasta. Löydöstäni innostuneena jumituin läppärisurffaamaan menneillä reissuilla. Kansio kerrallaan vierailin mm. Thaimaassa, Kapkaupungissa, Balilla  ja pian huomasin hymyileväni suupielet korvissa. Ihan kuin olisi saanut aimoannoksen D-vitamiinia pelkästään katsomalla aurinkoisia reissukuvia.
Erityisesti Hulluksi Professoriksi nimeämme alpakka nauratti ja muisto siitä, miten miehestäni kuoriutui kunnon alpakkafani. Nimesi niitä, syötti ja silitti niitä kuin pikkulapsi haluamatta ollenkaan lähteä pois farmilta. Ikinä.

Kun vihdoin sain revittyä Aleksin pois alpakoita halaamasta, vierailimme vielä Paarlin viinitloilla, missä  saatoimme juoda pienet päivähiprakat ja hölmöillä kahdestaan paahtavan Afrikan auringon alla kaukana velvollisuudentunteista. 

 

 

Tämän virtuaalisen reissutuokion jälkeen sain päivän to do -listani hujauksessa suoritettua ja olin heti paljon paremmalla tuulella. Ajattelin, että tämä pikku alpakkakuvapläjäys oli saatava myös tänne – ehkä näiden kuvien jälkeen on pieni hymy jonkun toisenkin huulilla 🙂   

 

Tags:

 

Myönnetään. Minua ei ole siunattu kovin loistavalla matikkapäällä.

Matemaattinen vajavaisuuteni kävi ilmi jo varhain ala-asteella kun jouduin istumaan lukuisia tunteja tukiopetuksessa, ja on myöhemmin kiusannut minua saattamalla moniin noloihin tilanteisiin. Milloin kirppiksellä myydessä en osaa antaa oikeaa summaa takaisin, laskea jonkun ikää syntymävuoden perusteella, tai tipata tarjoilijaa tietyllä prosentilla.

Kapkaupungissa annetaan tarjoilijalle aina minimissään 10% tippiä joka itse lasketaan loppusumman kanssa yhteen ja kirjoitetaan kuitin alalaitaan ”total” -kohtaan.

 

 

Tämä tuotti jälleen ongelmia kun olimme Saaran kanssa ravintolassa. Saara joutui lähtemään aikaisemmin pois, joten jäin yksin lopettelemaan lounasta ja tilaamaan laskua.
Minulla käy usein niin, että helppokin laskusumma alkaa paisua möröksi, koska panikoin tilannetta. Tiedän, kuulostaa supertyhmältä, mutta tervetuloa pääni sisään, jossa numerot vilisevät todella epäloogisella tavalla ja mitä enemmän panikoin, sitä pahempaan sekasortoa on vain luvassa.

Kirjoitin kuittiin antavani 15% tippiä, mutta jouduin suttaamaan loppusumman koska laskin sen väärin. En yhtä, enkä kahta, vaan peräti kolme kertaa. Kun kuitti alkoi näyttää enemmänkin värityskirjalta kuin selkeältä loppusummalta, tuli tarjoilija luokseni ja kysyi voiko hän auttaa. 

Paniikki.
Ei nyt se huomaa, etten osaa edes tavallista prosenttilaskua laskea, mietin ja tokaisin pikaisesti tarjoilijalle, että
”i’m sorry, I don’t have the best meth head”.

Öö what.
”I mean.. I don’t mean meth, I don’t use drugs, I just don’t know how to cunt. Eiku count. Fuck. Sorry..”

Tätä upeaa lausetta sorpertaessani tajusin, että mitä enemmän puhun, sitä enemmän vaikutan olevani amfetamiinipäissäni, joten sanoin vielä lopuksi – vaihtaen jostain syystä aksenttini voimakkaaseen rallienglantiin, että sorry, i’m from Finland ja nostin laukkuni ja pakenin paikalta.

Kuinka pilalle voi yksinkertainen laskutoimitus ja yksinkertainen lause mennä?

 

 

Kerrottuani tapahtuman muille, sain kuulla siitä jokaikisellä tulevalla ravintolaillallisella.
”Julialle ei kannata antaa laskua, sillä ei oo mikään paras metapää hahah”.

Jep, kiitos ei mulle enää niitä kuitteja.

 

Faber ravintola – Paarl, Etelä-Afrikka

 

Pysytellään hetki vielä viinitilamaisemissa. Kovin mielelläni kun nyt teleporttaisin itseni tästä toimistontuolilta Avondale viinitilan Faber ravintolan terassille katselemaan auringonlaskua. 

Meillä kävi tuuri tämän paikan kanssa. Otimme vain summamutikassa jonkun ravintolan jossa oli onlinevaraus, koska lähestulkoon kaikki paikat joita olimme kyselleen olivat tupaten täynnä emmekä jaksaneet lähettää enää yhtäkään meiliä ja odotella ravintolan vastausta.

Faberin nettisivut näyttivät, että tilaa olisi ja paikkaa sen enempää tutkimatta klikkailin meille pöydän klo 18.30

Ja tämä olikin ehkä paras pöytävaraus koko viinitilareissulla. Avondale oli suloinen pieni tila, upean tunnelmallisella ravintolaterassilla varustettuna. Ilta oli lämmin ja siinä syödessä aurinko laski näyttävästi vuorten taakse piirtäen koko taivaan eri punaisen sävyillä. 

Olimme ravintolassa ensimmäisinä paikalla ja lähdimme viimeisinä. Otimme maistelumenun viineineen ja nautimme hitaasti todella maukkaasta illallisesta ja upeista maisemista. Ei meillä ollut kiire yhtään minnekään.