Mihin tämä aika katoaa? Juurihan me oltiin Kapkaupungissa nuuskimassa vastasyntyneen pikku kummipoikani Leonin päälakea ja nyt matkaamme sinne syömään jo samaisen pikkutyypin 1v-synttärikakkua.

Matkalaukussa on jo suomea puhuva leikkijuna, tillimaustetta ja Fazerin suklaata. Olen niin innoissani että tekisi mieli pakata kaikki loputkin tavarat. Tämä on ties mones miljoonas kertani Kapkaupungissa, mutta jep – edelleen ollaan ihan yhtä intopiukeena. 

Saavumme juuri sopivasti syntymäpäiväjuhliin ja jäämme vielä pariksi viikoksi. Tällä kertaa suunnitelmissa käydä myös Kapkaupungin ulkopuolella katsomassa villieläimiä ja pelaamassa golfia (kuulostipa oudolta yhdistelmältä). Joka tapauksessa pieni minireissu reissun sisään myös tulossa. Aurinkoa, hyvää ruokaa, tilkka viiniä lasissa ja vieressä paras ystäväni ja Leon kummipoika. Eipä sitä muuta lomalta tarvita <3

 

 

Tags:

 

Alkuviikkoni on ollut tahmea ja jumittava kuin likainen purukumi kengänpohjassa.
Inhoan aikaansaamattomuuden tunnetta ja sitä, että vaikka kuinka syö hyvin, urheilee, joogaa, nukkuu pitkään ja yrittää olla niin zen ja läsnä, niin silti on pinna kireällä ja väsynyt.
En myöskään pidä siitä, että valitan näistä asioista, vaikka kaikki on paremmin kuin hyvin täällä omassa pikku marraskuisessa valtakunnassa. 

Eilen toimistolla siivosin tilanpuutteesta valittavaa läppäriäni ja törmäsin näihin vuoden vanhoihin alpakkakuviin Etelä-Afrikasta. Löydöstäni innostuneena jumituin läppärisurffaamaan menneillä reissuilla. Kansio kerrallaan vierailin mm. Thaimaassa, Kapkaupungissa, Balilla  ja pian huomasin hymyileväni suupielet korvissa. Ihan kuin olisi saanut aimoannoksen D-vitamiinia pelkästään katsomalla aurinkoisia reissukuvia.
Erityisesti Hulluksi Professoriksi nimeämme alpakka nauratti ja muisto siitä, miten miehestäni kuoriutui kunnon alpakkafani. Nimesi niitä, syötti ja silitti niitä kuin pikkulapsi haluamatta ollenkaan lähteä pois farmilta. Ikinä.

Kun vihdoin sain revittyä Aleksin pois alpakoita halaamasta, vierailimme vielä Paarlin viinitloilla, missä  saatoimme juoda pienet päivähiprakat ja hölmöillä kahdestaan paahtavan Afrikan auringon alla kaukana velvollisuudentunteista. 

 

 

Tämän virtuaalisen reissutuokion jälkeen sain päivän to do -listani hujauksessa suoritettua ja olin heti paljon paremmalla tuulella. Ajattelin, että tämä pikku alpakkakuvapläjäys oli saatava myös tänne – ehkä näiden kuvien jälkeen on pieni hymy jonkun toisenkin huulilla 🙂   

 

Tags:

 

Myönnetään. Minua ei ole siunattu kovin loistavalla matikkapäällä.

Matemaattinen vajavaisuuteni kävi ilmi jo varhain ala-asteella kun jouduin istumaan lukuisia tunteja tukiopetuksessa, ja on myöhemmin kiusannut minua saattamalla moniin noloihin tilanteisiin. Milloin kirppiksellä myydessä en osaa antaa oikeaa summaa takaisin, laskea jonkun ikää syntymävuoden perusteella, tai tipata tarjoilijaa tietyllä prosentilla.

Kapkaupungissa annetaan tarjoilijalle aina minimissään 10% tippiä joka itse lasketaan loppusumman kanssa yhteen ja kirjoitetaan kuitin alalaitaan ”total” -kohtaan.

 

 

Tämä tuotti jälleen ongelmia kun olimme Saaran kanssa ravintolassa. Saara joutui lähtemään aikaisemmin pois, joten jäin yksin lopettelemaan lounasta ja tilaamaan laskua.
Minulla käy usein niin, että helppokin laskusumma alkaa paisua möröksi, koska panikoin tilannetta. Tiedän, kuulostaa supertyhmältä, mutta tervetuloa pääni sisään, jossa numerot vilisevät todella epäloogisella tavalla ja mitä enemmän panikoin, sitä pahempaan sekasortoa on vain luvassa.

Kirjoitin kuittiin antavani 15% tippiä, mutta jouduin suttaamaan loppusumman koska laskin sen väärin. En yhtä, enkä kahta, vaan peräti kolme kertaa. Kun kuitti alkoi näyttää enemmänkin värityskirjalta kuin selkeältä loppusummalta, tuli tarjoilija luokseni ja kysyi voiko hän auttaa. 

Paniikki.
Ei nyt se huomaa, etten osaa edes tavallista prosenttilaskua laskea, mietin ja tokaisin pikaisesti tarjoilijalle, että
”i’m sorry, I don’t have the best meth head”.

Öö what.
”I mean.. I don’t mean meth, I don’t use drugs, I just don’t know how to cunt. Eiku count. Fuck. Sorry..”

Tätä upeaa lausetta sorpertaessani tajusin, että mitä enemmän puhun, sitä enemmän vaikutan olevani amfetamiinipäissäni, joten sanoin vielä lopuksi – vaihtaen jostain syystä aksenttini voimakkaaseen rallienglantiin, että sorry, i’m from Finland ja nostin laukkuni ja pakenin paikalta.

Kuinka pilalle voi yksinkertainen laskutoimitus ja yksinkertainen lause mennä?

 

 

Kerrottuani tapahtuman muille, sain kuulla siitä jokaikisellä tulevalla ravintolaillallisella.
”Julialle ei kannata antaa laskua, sillä ei oo mikään paras metapää hahah”.

Jep, kiitos ei mulle enää niitä kuitteja.