Château d’Ygrande heinäkuu 2019

 

Herään retkisängystä ja tuijotan kattoikkunaa miettien missä helkkarissa olen. Olen herännyt ilmeisesti ennen herätyskelloa ja pian tajuan miksi. Aina odottaessani jotain innolla, herätän itseni omilla  päänsisäisillä herätyskelloilla.
Herätän ystäväni laulamalla epävireisesti hyvää huomenta ja alan purkaa innoissani uusia ratsastustarvikkeita matkalaukusta.

Kypärän turvavaatimukset ovat muuttuneet tässä vuosien varrella ja uusi kypärä tuntuu hassun paksulta. Ratsastuslegginssit tuntuvat mukavilta, kuin toiselta iholta – ostin ne koska Ranskassa olisi kuuma ja taputtelen itseäni olalle onnistuneesta ostoksesta. Sujautan jalkani upouuteen ratsastussaappaaseen, ihaillen samalla sen hienoa muotoilua, kunnes tajuan, että toinen saapas tuntuu todella oudolta. Tutkailen hetken saappaita ja tajuan, että minulle on nyt käsissäni kaksi oikean jalan saapasta. Toinen koossa 36 ja toinen 37. ”Missä hitossa mun vasemman jalan saapas on?” Huudan täysiä ja herätän ystäväni viimeistään tällä kiljaisulla. Muistan kuinka sovitin myyjän kanssa kahta eri kokoa ja ilmeisesti saappaat ovat menneet hänellä sekaisin siinä pakkaustilanteessa. Ärsytti, mutta en halunnut antaa saappaiden pilata aamua, varmasti tallilta löytyisi kengät mitä voin lainata. Itsellänihän kun on vain sandaaleita mukana. 

Kipitämme ratsastuskamoissamme aamiaiselle (minä muuten täysin varustautuneena, mutta flipflopin jalassa) ja jälleen ihastelemme ravintolan terassilta avautuvia maisemia.
Aamupala on simppeli. Croisantteja, juustoja, leikkeleitä, jogurttia ja kananmunia – joita sai itse keittää oudossa laitteessa. Kiikutamme aamupalamme terasille ja sitä nakertassamme tivaan ystävältäni, jolla on ollut koko ikänsä omia hevosia (ja on meistä kolmesta kokenein ratsastaja), että pärjäänhän nyt varmasti ratsailla? Olen ratsastanut hänen hevosellaan pikaisesti jokunen vuosi sitten ja hän lohduttaa, että taitoni ovat kyllä oikein hyvin tallella. Silti jännittää – muistankohan edes miten enää satuloida?

 

 

Talleilla meitä odottaa kolme isoa hevosta. Harmaa, valkoinen ja ruskea. Harjamme ne, puhdistamme kaviot, sekä satuloimme ja puemme suitset. Olen tyytyväinen, että muistin tämän kaiken. Talutamme hevoset kentälle ja nousemme selkään. Hevoseni vaikuttaa erittäin leppoisalta – ehkä vähän liiankin. Huomamme pian nimittäin kaikki, että nämä hevoset eivät liiku askeltakaan, ellei heitä todella siihen pakota. 

Ensimmäinen tunti oli hieman haastava.
Opettajamme ei puhunut juurikaan englantia ja hevoset olivat hyvin uneliaalla tuulella. Hevoseni toki ravasi ja laukkasi, mutta todella voimakkaammilla avuilla. Opettaja hoki koko ajan ”stick stick, more energy”, mutta meistä tuntui oudolta, että hevosia olisi pitänyt lyödä niin paljon raipalla. En muista koskaan ratsastaneeni sillä tavalla Suomessa ratsastuskouluissa.

Olimme kaikki kolme aivan loppu tunnin loputtua ja spekuloimme hevosia. Ehkä heillä on niin eritasoisia ratsastajia, että hevoset testaavat jaksaako tämä uusi pistää heihin liikettä, tai ehkä heitä ei ratsasteta tarpeeksi? Vai voisiko se olla kuumuus? Ratsastimme tosin aikaisin aamulla, jolloin ei ollut vielä mitenkään erityisen kuuma, mutta olihan helle jatkunut täällä jo useita päiviä. 

 

 

Seuraava päivä meni hieman paremmin.
Hevosten kanssa joutui tehdä paljon töitä, mutta he olivat nyt hieman kuuliaampia. Itse olin tosin jo niin onnellinen siitä, että sain olla hevosen selässä. Ei haitannut, ettemme tehneet mitään erityisen haastavia juttuja. Kielimuurikin oli aikamoinen, joten ravailtiin ja laukkailtiin vain, sekä käytiin kävelylenkkejä maastossa. 

Meidän viereisellä kentällä oli aina samaan aikaan aamutunnilla poniryhmä. Äiti ja kaksi nuorta lasta. Näillä poneilla olikin sitten energiaan meidän isojen hevostenkin edestä, nimittäin ne villiintyivät vähän väliä ja kaikki ratsastajat äidistä tyttäriin tippuivat vuoroperään selästä. 

Erityisen hurjalta meininki näytti maastossa kun poniryhmä tuli meidän perässämme ja yksi poneista säikähti, heitti pikkutytön selästään ja lähti vauhkona laukkaamaan meitä kohti. Olimme pienellä polulla ja ensin kuulen hirveää huutoa, sitten itkua, koirakin haukkuu jossain ja lopulta vauhkoontunut poni juoksee meitä kohti hiekka vain pöllyten. Olimme pienellä polulla, eikä hevosilla ollut tilaa väistää, joten katsoimme parhaaksemme hypätä äkkiä selästä ja vetää hevosemme polun reunaan pois vauhkoontuneen ponin jaloista. Selästä tippunut tyttöraukka oli osunut aitaan ja murtanut kylkiluunsa. Juttelimme tytön äidin kanssa seuraavana päivä ja saimme kuulla, että kyseessä oli onneksi vain pieni murtuma. Pakko myös nostaa hattua heidän asenteellensa. Äiti ja toinen tytär olivat uudestaan seuraavana päivänä taas ratsastamassa. 

 

Kaiken kaikkiaan ratsastuksesta ei saanut irti ihan sitä mitä saa Suomessa tunneilla. (Kun ranskan jälkeen kävin täällä ratsastustunnilla, tuntui kuin hevonen olisi lähestulkoon tanssinut allani).
Silti kokemus oli ihan mieletön ja kuinka usein sitä nyt pääsee ratsastamaan noin upeissa maisemissa ja yöpymään mielettömässä maalaiskartanossa keskellä hevospeltoja?

Menisin tänne kyllä ehdottomasti uudestaan, mutta ehkä varaustilanteessa pyytäisin jos olisi mahdollista saada englanninkielentaitoinen opettaja ja kyselisin myös onko hevosia eritasoisia 🙂

 

LUE MYÖS:
Ranskan ratsastusloma – ensimmäinen päivä

 

Tags:

Château d’Ygrande heinäkuu 2019

 

Matka kestää lähemmäs viisi tuntia. GoogleMapsin, tuon kaikkitietävän karttajumalan mukaan sen piti olla Pariisin lentokentältä vain kolme tuntia, mutta jumituimme rekkajonoon ja poikkesimmehan ostamassa myös eväitä ranskalaisesta supermarketista. Siellä vasta vierähtikin tovi ihmetellessä, ja nyt vuokra-autossamme (joka jostain syystä upgraidattiin tuliterään bemariin) haisee ihan valkosipuliovliivit ja paketillinen leikkeleitä. Patonki murenee syliini kun yritän yhtäaikaa syödä, ajaa autoa ja laulaa Sam Cooken Wonderful World -kappaletta.

Olen niin innoissani, etten malttaisi syödä mitään. Olemme jossain päin Keski-Ranskan maaseutua, ajamassa kohti hevoskartanoa ja neljän päivän ratsastuslomaa. Yksi pitkäaikaisista unelmistani olisi oikeasti toteutumassa. Ratsastusloma ystävien kanssa. Mitä olenkaan tehnyt oikein tässä universumissa?

Olin viettänyt monta tuntia googletellen kaiken mahdollisen tästä ystäväni netistä löytämästä paikasta. Olin varma, että koko kartano on huijausta. Nyt nipistelen itseäni automatkalla samalla kun tuijottelin idyllisiä maaseutumaisemia. Takakontissa odottaa paketissa uudet ratsastussaappaat, kypärä ja housut. Edelliset olivat saaneet pölyttyä kellarissa aivan liian monta vuotta. 

 

Kurvaamme upean kartanon pihaan, puramme auton matkalaukusta ja tömistelemme sisälle kartanon aulaan. Aula on kaunis, juhlavaa vanhan ajan tunnelmaa sekoitettuna moderniin nykypäivään.  Respassa seisoo nainen, muita ei ole mailla halmeilla. Jostain kantautuu pianomusiikki ja minua alkaa naurattaa – tottakai täällä joku soittaa keskellä päivää pianoa ja vielä ihan Beethoven tasolla.  Etsin musiikkia ja kurkkaan viereiseen salonkiin. Pianon ääressä istuu herrasmies valkoisessa kauluspaidassa. Kukaan ei ole kuuntelemassa, hän näyttää soittavan vain huvikseen.  Mies hymyilee minulle samalla kun pääni tunkeutuu utelevasti sisään ovesta. Supisen jotain bonjour -tyyppistä ja jätän miehen rauhassa painelemaan maagisella otteellaan koskettimia. 

Saamme huoneemme avaimet ja kipuamme (pianomusiikin saattelemina) toiseen kerrokseen kierreportaita. Huoneemme on vanhahko, mutta niin sen jotenkin kuuluukin tällaisessa paikassa olla. Haisemme hieltä ja näytämme väsyneiltä, olemme reissanneet aamu viidestä lähtien, mutta suihku ei nyt kiinnosta. Lähdemme heti tutkimaan aluetta.

 

 

Tämä maisema avautuu hotellin alakerran ravintolan terassilta. Peltoa silmänkantamattomiin, muutama hevonen laitumella.
On kuuma, elohopea on kivunnut yli 35 asteen ja istumme pyöreään pöytään viherköynnöskatoksen alle. Tilaamme lasit shamppanjaa ja jäämme vain tuijottamaan haltioituneina maisemia. Hoemme yhteen ääneen, että tämä paikka oli ehdottomasti kaikkien kilometrien arvoinen matka. 

Kun kuplajuoma on kadonnut laseista, käymme silittämässä lähilaitumen poneja ja kiertelemässä talleilla. Ihan kuin heppaleirillä konsanaan jännitämme millaisilla hevosilla saisimme ratsastaa huomenna. Käymme katsastamassa hotellin uima-altaan ja kasvimaan. Joku kerää illallista varten pihalta kasviksia.

 

 

Ensimmäinen pikkuriikkinen miinus.
Hotellin ravintola-annokset näyttivät kuvissa upeilta, ovessa oli Michelin merkintä, pihalla kasvimaa ja odotukset taivaissa. Älkää käsittäkö väärin, ruoka oli ihan hyvää ja menisin tänne paikkaan koska tahansa uudestaan, mutta olen tarkka lautaseni kanssa ja kehunut paikkaa jo niin vuolaasti, että pakkohan tässä tarinassa on jokin kompurointi olla. Illalliseksi tilaamani ruoka ei nyt vain ihan ollut sitä mitä odotin ja huomasin myös valinneeni väärin. Ystävieni annokset oli parempia. Päätän ottaa myös kalaa ensi kerralla ja tilaan lohdutukseksi lisää viiniä ja kasan juustoja.

Juustot eivät pettäneet (eiväthän ne koskaan) ja illan kruunaa upea auringonlasku. Se värjää koko kartanon ja sen ympäristön purppuralla. Lähdemme kävelylle, kierrrämme laitumia, käymme katsomassa läheistä lampea. Aurinko ehtii laskea, ennen kun pääsimme takaisin hotellille ja minä säikäyttelen ystäviäni pimeällä metsäpolulla. Ihan niinkuin heppaleirillä tehtiin 15-vuotiaana. 

 

 

Huomaan, että oloni on äärimmäisen rentoutunut. Huoleton niin kuin lapsella. Laitan herätyksen soimaan 6.30 aamulla. Ensimmäiseen ratsastustuniin olisi enää 7 tuntia. Juuri ennen kuin nukahdan tajuan, että viimeisestä kunnon ratsastustunnista on jo älyttömän pitkät 15 vuotta.

 

Tags:

*Matkan tarjosi Norwegian Cruise Line*

Cannesin keskustassa on jotain ihanan selkeää. Pieni paikka jossa on satama, hiekkaranta, palmujen kehystämä ranta-ostoskatu La Croisette ja vanhakaupunki Le Suquet. Täältä löytyy ”hieno” puoli luksusliikkeineen ja marmorisine julkisivuineen, mutta on myös rennompi vanhakaupunki mukulakivikatuineen ja rapistuneine maalipintoineen.

Rantakatu on toki kaunis ja kaupat houkuttelevat näyteikkunoillaan, mutta kun laivamme ankkuroi meidät Cannesiin, päätin kuluttaa sen viisi tuntia mitä minulla oli Cannesissa aikaa vain ostamalla kasan herkkuja ja kävelemällä ympäriinsä vanhaa kaupunkia. 

Mitä jäi käteen (tai pikemminkin suuhun) Cannesista?

5 macaronsia
6 suklaakonvehtia
1 vuohenjuustosalaatti
1 cappucino
3 lasia roseeta
1 sokerinen crepe-lettu

Keskusta on nopeasti koluttu läpi joten jos ikinä palaan vielä Cannesiin, haluaisin ehdottomasti tutkia myös enemmän keskustan kauniita lähimaastoja.

Tags: