Vähän aurinkoa tähän mutaiseen joulukuuhun. Kroatian saaristossa purjehtiminen oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista matkoista ja nautin niin paljon veneessä keinumisesta, yöllisistä saariseikkailuista, mereen hyppimisestä ja jopa makaronin keittämisestä keinuvassa venekeittiössä, että on jo ikävä noita meidän erikoiskokkauksia.

 

Videosta ehkä näkeekin, että maisemat olivat enemmän kuin kohdillaan ja ensimmäistä kertaa minulla oli jopa liikaa videomateriaalia. Tosin suurin osa oli jälleen heiluvia epämääräisiä pätkiä omista jaloista, kaloista, laiturista tai ohitse hyppelevien turistien vyölaukuista, joten ne olivat loppupeleissä aika käyttökelvottomia.

Siksi kai tämän videon kasaamiseen meni niin pitkä aika, ja ehkä siksi se on myös vähän liian pitkä. Yritän aina pitää tämänkaltaiset fiilisvideot maksimissaan 1,5 minuutissa, mutta menkööt tällä kertaa kokonaiset 2 minuuttia ja 19 sekuntia.

 

Ehkä ensi reissuvideolla uskallan alkaa kameralle myös pikkuhiljaa jo puhua.   

 

 

Ihan vain sen kunniaksi, että kaivoin juuri paksuimman talvitakkini käyttöön, ajattelin vielä hetken muistella miltä tuntuikaan, kun alle kuukausi sitten tuulessa lepatteleva kimonon helma, bikinit, aurinkolasit  ja merivedellä maustetut luonnonkiharat olivat ainoat varusteet mihin Kroatian auringon alla tarvitsi sotkeutua.

 

Onko teillä jo talvitakit löytäneet tiensä alas ullakolta?
Olen sellainen vilukissa, että ajattelin tänä talvena hankkia parkan ja villakangastakkien vierelle vielä ihan kunnon untsikan. Sellaisen pitkän pehmeän vaahtokarkki-makuupussi-Michelinukko version mihin kaivautua piiloon kaikkia aikaisia ja pimeitä aamuja.

 

 

 

Kimono – Zara
Sunglasses – RayBan Clubround

Tags:


 

Poimin Sipan saarella iltakävelyllä tienvarresta rosmariinia. Kateellisena siitä, että täällä sitä ilmeisesti kasvoi lähes missä tahansa, ja ihan myös senkin takia, että venekeittiömme yrttivarastot muodostuivat lähinnä kuivatusta basilikapussista.
Pidin rosmariinisaaliistani visusti kiinni vaikka iltakävelymme venyi yölliseksi extreme-kiipeilyksi. Kuka nyt saikaan taas idean lähteä keskellä yötä katsomaan pienen kylän laitamilla vuoren päällä nököttävää kirkkoa?

Siinä oli taas ties mitkä Blair Witch Projectit kummittelemassa mielessä kun kivuttiin kännykän valoilla kompuroiden mäkeä ylös jyrkän tiheässä puskatunnelissa. Lohduttelin itseäni ajatuksella, että jos sieltä joku pensasheimo nyt hyökkää, niin ainakin meillä on miehiä matkassa. Ehkä en ole ihan heti jossain ojassa.

Oikeasti ainut pensasheimo taidettiin olla me itse. Eihän siellä ollut ristin sielua. Ei näyttänyt ensin olevan koko kirkkoakaan, nimittäin matka tuntui ikuisuudelta. Kun lopulta löydettiin pienen pieni kirkko, sammutettiin kännykät ja katseltiin tähtitaivasta.
..Ehkä sittenkin kaiken vaeltamisen arvoista.

Paluumatkalla pojat huijasivat meitä syömään oliiveja puusta, minkä hedelmän saippuaisen maun voin vieläkin maistaa suussani.
 

Sipan saari ja Sipanska Luka satama oli ihana. Sympaattinen, pieni ja mystinenkin tavallaan.
Söimme loistavan illallisen Konoba Tauris nimisessä ravintolassa, mikä vieressä oli iso hylätty kartano. Tarjoilija kertoi sen olleen jo lähes 40 vuotta tyhjillään.
Vieläkin mietin, miltä se mahtaisi näyttää sisältä? Kunpa olisin saanut ihan vähän vain kurkata.

 

Viikon aikana taisimme ehtiä nähdä 7-8 eri saarta. Rantauduimme joka yö eri satamaan. Pieneen, tai hieman isompaan. Kiertelimme kyliä, söimme välimerenherkkuja, ihailimme köynnöksien peittämiä kivtaloja, pikkukujia täynnä kissoja. Limepuita ja rosmariinipensaita oli kaikkialla. Ja mikä parasta – jokaisen ravintolan jälkiruokalistalla oli lettuja.