”Jännittääkö”, kysyttiin useaan otteeseen ennen häitä.
Vastaus oli aina sama. Ei jännittänyt yhtään. 

Häistä on nyt tasan puoli vuotta, mutta muistan vieläkin sen tunteen kuinka helpolta kaikki lopulta tuntui.
Ei jännittänyt, vaikka kukkien kanssa oli hieman mutkia matkassa, ei jännittänyt, vaikka hääpaikkamme oli unohtanut, että olimme vuokranneet myös viereisen tallin ja sitä ei oltu siivottu. Ei jännittänyt, vaikka pappimme sanoi, että ei ole koskaan ennen uransa aikana vihkinyt paria joka halusi lukea omat vihkivalansa. 

Vihkivalat jotka olivat vielä oma ideani, mutta joiden ajattelin olevan se suurin hikikarpaloiden otsalle nostattaja. Edes niiden lukeminen ei jännittänyt.

Kun kuulin kvartetin aloittavan alttarikappaleen ensisävelmät, näin kaasojeni kävelevän ja vastassa odottavan tulevan aviomieheni alttarilla (joka yllätyksekseni kyynelehti), olin vain innoissani. Oli jotenkin todella hyvä olla. 

 

Hääpäivä menee ohi hujauksessa, ne sanoi.
Ja se oli totta, mutta onnistuin nauttimaan joka sekunnista. En usko, että olen koskaan ennen onnistunut olemaan niin läsnä.

 

 

Hääpäivämme oli lämmin perjantaipäivä 11.6.
Alkukesän päiväksi helteinen jopa. Olin vilkuillut useaan otteeseen säätietoja kuluneen viikon aikana ja ihmetellyt sitä tuuria, että päivämme oli aurinkoisin päivä kaikista. Seuraava päivä näytti pelkkää sadetta ja olin todella iloinen siitä, että valitsimme päiväksemme juuri tuon perjantain. Päivämäärä joka oli myös edesmenneen isäni syntymäpäivä.

Vihkivalat lausuttiin, liikutuksesta kyynelehdittiin, aviopariksi julistettiin, kuvat otettiin. Illallisella naurettiin, hurattiin ja herkistyttiin. Kun ruokailu muuttui tanssiksi ja aurinko laski järven taa, oli meno jo yltynyt niin riemukkaaksi, että yhteiskuljetus takaisin joutui odottamaan vieraita, jotka hyppi kaikki ringissä tasajalkaa kädet ilmassa.

En olisi voinut pyytää parempia juhlia.

 

Huomaan, etten myöskään osaa oikein kirjoittaa sanoiksi sitä tunnetta mikä tuona päivänä oli. Sen takia tämän tekstin kirjoittamiseen meni varmaan niin monta kuukautta. Haluaisin sanoa enemmän, mutta samalla ei ehkä tarvitse sanoa mitään.
Ehkä kerrankin hyvä jättää postaus lyhyeksi ja antaa kuvien puhua.

 

Kuvat: Minna Kaita

Tags:

Yhteistyössä Ateljé Katariina

 

Pinterest on salakavala paikka. Ihana, inspiroiva, mutta samalla jokseenkin harhaanjohtava.
Vietin siellä vähän liikaakin aikaa kihlautumisemme jälkeen, pläräten loputonta mekkotulvaa Wedding Dress -tagin alta.
Pukujen kirjo on valtava ja minä huomasin heti olevani puvun suhteen vaativa. Yllätyin itsekin, sillä en ole koskaan edes pienenä tyttönä piirtänyt kuvaa itsestäni astelemassa alttarille tuhkimomekossa. Luulin olevani se tyyppi, jolle hääpuku ei ole kovinkaan iso juttu. Se on vain yksi mekko.
Nyt tuo yksi mekko saikin ihan uudet mittasuhteet.

Nyt kun häät oli oikeasti edessä ja mekko oli löydettävä, en halunnutkaan mitä tahansa mekkoa.
Luulin visioni mekosta oli olevan simppeli, mutta jostain syystä nirsoilin Pinterestin yltäkylläisessä maailmassa. Ei, liian kermakakku, liian tiukka, liikaa pitsiä, liikaa tylliä, liian simppeli, liian pramea.
Kunnes ruudulla näkyi miltei täydellinen kuva. Ilta-aurinko kuulsi läpi mekon kankaasta, muoto oli täydellinen ja kaikki tuossa mekossa oli balanssissa.
Jäljitin mekon ja sain selville, että se oli todella kallis Israelilaisen suunnitelijan mekko vuoden 2018 mallistosta. Tottakai. Mekkomatka Israeliin ja törsään heti puolet hääbudjetista? En onneksi ollut ihan niin pakkomielteinen, olin yllättävän optimistinen ja ajattelin löytäväni vastaavan jostain Helsingin liikkeestä.

Note to self. Jos et löydä sitä Pinterestistä, et luultavasti löydä sitä Suomen suht suppeasta hääpukuvalikoimasta.

 



 

Ja sitähän se juuri oli. Sovitteluja sovittelujen perään. Yritin pitää mielen avoimena ja kokeilin lähestulkoon jokaista mallia. Erilaisia kankaita, tylliä, pitsiä. Yksinkertaista ja koristeltua.
Mutta silti en nähnyt peilistä katsovan takaisin sitä pinterestkuvan ja visioni heijastusta. Miksi mikään mekko ei tuntunut yhtään miltään? Ei tämän näin vaikeaa pitäisi olla.

Kunnes.
Morsiusneitoni varasi sovitusajan Punavuoressa sijaitsevaan Ateljé Katariinaan. Itse asiassa tämä oli juuri se paikka mitä lukuisat seuraajani olivat ihanasti minulle suositelleet. Ja nyt ymmärrän miksi. Joka ikinen mekko mitä kokeilin, tuntui aiempiin mekkoihin erilaiselta. Kauniilta ja hyvin istuvalta. Erittäin varteenotettavalta.
Tiesin heti, että olin oikeassa paikassa.

Erityisesti yksi mekko oli ylitse muiden. Se ei ollut se Pinterst mekko, mutta pidin siitä juuri sen takia. Siksi, että se oli ensimmäinen joka syrjäytti sen.
Sovittaessa minulle selvisi, että Katariinassa mekkoja on mahdollista myös yhdistellä. Tykkäsitkö tietyn mekon yläosasta? Entä toisen laahuksesta? Tällä voit saada yhteen mekkoon ne molemmat!

Ja niin me lähdimme rakentamaan pukuani. Henkilökunta oli äärimmäisen avuliasta ja osaavaa ja yhdessä suosikkipukuni ympärille lähdettiin tekemään pieniä korjauksia. Vaihdoimme yläosan kankaan ja lisäsimme alaosaan kerroksia. Yksityiskohtia sinne tänne.
Tuntui hassulta, että yhtäkkiä uniikki puku kaikilla niillä elementeillä mitä olin toivonut rakentui päälleni.

 

Puku on nyt tuotannossa ja odotan innolla että pääsen näkemään sen valmiina ja kokeilemaan sitä päälleni. Kaikissa piirroksissa se on näyttänyt lähes maagiselta.

 

En voi siis muuta kuin käsi sydämellä suositella Katariinan palveluita ja siksi yhdessä ajattelimmekin että olisi ihanaa tarjota teille pientä alennusta 🙂
Koodilla JULIA10 saatte varauksen yhteydessä -10% alennusta toukokuun loppuun asti valitsemasta hääpuvusta.
(Alennuskoodin voi laittaa lisätietokenttään ajanvarauksen yhteydessä ajanvarausjärjestelmän kautta, tai siitä voi ilmoittaa puhelimitse/sähköpostitse ajanvarauksen yhteydessä).

 

 

Tags:

 

Viimeiset päivät ovat menneet nenä kiinni uutisissa. Tuntuu hurjalta palata taas vuoden takaisin tunnelmiin, nähdä laput ravintoloiden luukulla ja luopua kuntosalitreenaamisesta, mutta samalla koen helpotusta siitä, että otetaan jyrkemmät rajoitukset käyttöön. Ettei uinuta siellä epätietoisessa välitilassa. 

Pidän koronarajoituksia koskevasta termistä ”operaatio loppukiri” – vaikka samalla tiedostan, että mikään ei ole oikeasti loppumassa. Mutta jos nyt kiristetään nyörejä, olisiko tämän jälkeen jo vähän vapaampaa elämää kesäkuussa?
Tottakai mietin heti, että voidaanko tanssia häitä ja heitellä vähän isommille joukoille morsiuskimppua.

Mutta en lähde nyt kuitenkaan spekuloiumaan, lähden mielummin hieman kukka-haaveilemaan. 

 

 

Pinterest kukkakansioni on täyttynyt kovaa vauhtia ja visio hääpaikkamme kukkakoristelusta alkaa hahmottua. 

Haluan häihimme paljon luonnonkukkaa, hieman villiä ja jopa rosoista. Emme niinkään havittele ylenpalttisia kukka-asetelmia tai kovin perinteisiä koristuksia. Enemmänkin hempeää, luonnollista ja rentoa. Kukat ovat valtava kuluerä ja vaikka toivoisin, että kukkia olisi runsaasti, koitan muistuttaa itseäni, että juhlapaikan muuttaminen kukkapelloksi ei välttämättä ole ihan mahdollista tai ainakaan kovin fiksua.

 

 

Tags: