Eilen keinuttiin Mariannan kanssa joululauluja tunnelmallisesti kailottavan Tallink superstarin kyydillä kohti Viroa ja erään tv-tuotannon kuvauksia.

Ja älkää pelästykö, kyseessä ei ollut mikään bloggaajat Tallinnassa reality tv-ohjelma. Pyörimme vain tavallaan ”taustalla”, mutta koska kyseistä pläjäystä saa vielä odottaa tv: stä,, pitää tietenkin olla  hissunkissun koko prokkiksesta ja juonipaljastuksista.

 

Itse kuvauksien lisäksi meillä ei ollut muuta ohjelmaa, joten muutaman tunnin jälkeen homman ollessa purkissa, olimme vapaita nauttimaan Tallinnasta, tai tekemään kuten minä– ottamaan kaiken irti uudesta Hilton park hotellista.

Rakastan hotelleja. Varsinkin isoja. Olin varustautunut uima -ja salikamppein koluamaan läpikotaisin uuden hotellituttavan tarjonnan, enkä tosiaan turhaan.

Miettikää nyt – kuinka ihanaa on aloittaa aamu juoksumatolla tuijotellen harmaana ikkunoista avautuvaa Tallinnan aamua? Syödä sen jälkeen kattava aamupala hotellin aamupalabuffetista ja päättää aamu hotellin spassa köllötellen höyrysaunassa ja kroolaten tyhjässä altaassa?

Eikä unohdeta sitä että voi laskea itselleen illalla vaahtokylvyn, ottaa minibaarista ylihintaisen twix-suklaapatukan ja syödä sitä suihkumyssy päässä samalla kun laulaa täysiä lempikappaleitaan kaakelit kaikuen ja puhelin melkein vaahtoon tippuen.

 

Kirjautuessamme ulos, oli vielä hetki aikaa käydä vanhassa kaupungissa ja missä muuallakaan, kuin lounaalla suosikissani Leib Resto & Aed –ravintolassa.  Ah, syömäni kasvisannos oli suussa sulava ja sen verran mitä kehtasin Mariannan kuhasta haarukoida niin täysin nappisuoritus oli kalankin osalta.

Kiitos Tallinna, olit harmaasta kelistä huolimatta jälleen oikein mukava. 

 

 

Photos of me: Mariannan

Pikku Julian kuvitelmat mökin ulkohuussin säiliössä asuvasta pahasta taruoleto Näkistä, palaavat vielä aikuisiässäkin mieleeni aina kun käyn mökkihuussissa. Välillä jopa kurkkaan, ettei kaarnaihoista ja levähiuksista järvenvartijaa näy siellä kakkakasan päällä kyttäämässä.

Miksi ihmeessä olin sen sinne alun perin edes kuvitellut?

Mökillä päähän pulpahtaa helpoiten lapsuudenkuvitelmia. Viime viikonloppuna näissä maisemissa naureskelin pienelle itselleni ja muistoilleni siitä kuinka olin ihan varma mm:

 

Että mustikat osaavat puhua keskenään, mutta eivät puolukoiden kanssa.

Järvessä asuva kuningashauki näykkii lapsilta isovarpaita.

Muurahaisilla on tarkat liikennesäännöt mistä ei saa poiketa.

Ukkosilmalla takasta tulee aina pallosalama.

Saksikäsi Edward asuu mökin alla.

Lattialautojen oksakohdat on oikeasti puuhun törmänneiden peikkojen naamoja.

 

Hassua miten sitä pienenä sai luotua mielikuvitusmaailman ympärilleen vaikka pahvilaatikosta.

Joskus leikin dinosaurusta niin kauan, että metsä oikeasti alkoi muistuttamaan Maa Aikojen Alussa –laaksoa. Toisinaan mielikuvitusystäväni Giida oli niin läsnä, että sen kanssa pystyi kikatella, ja mites se pyöräkellariin kuvittelemani hevostalli! Se vaati ehdottomasti jokapäiväistä huoltoa. Hevoset oli ruokittava ja niitä kaikkia piti ratsastaa joka päivä monta tuntia.
Ei myöskään unohdeta pehmolelukoiraani Kakkaa (kyllä, luitte nimen oikein). Se oli mielestäni ihan oikea koira.