Musta jää on vallannut Helsingin keskustan. Liukastuin eilen bulevardilla niin näyttävästi, etten uskalla enää kävellä normaalisti. Sipsutan salille kuin mummo piikkarit jalassa ja tuijotan tiiviisti maata koittaen etsiä kenkäni alle eniten hiekoitettuja kohtia.
Tämä talvi on ollut kaunis, mutta alan jo kaipailla puhtaita katuja ja kevätaurinkoa.

Olen ainoa Esportin spinning -virtuaalitunnilla. Tunti on päivän ensimmäinen. Riisun maskin vasta salissa, desinfioin pyörän ja mietin että onhan tämä ihan ok käydä täällä? En ole kenenkään toisen kanssa kontaktissa. Ainut ihminen kenet näin oli kassavirkailija metrien päästä pleksin takana. Silti tuntuu jotenkin oudolta.

Töissä on kiireistä. Tuntuu, että on koko ajan kiire, tai sitten en itse vain pysy tahdissa. Lounaalla luen hetken Iltasanomia. Lööpit revittelevät Koskelan surmalla. En olisi halunnut nähdä otsikoita – en saa tapausta muuttenkaan pois mielestäni. Miten ihminen voi olla niin julma? Tulee surullinen olo ja menetän ruokahaluni.
”Keskity, mieti työjuttuja” hoen itselleni ja koitan palata omaan yhtäkkiä kovin pumpuliselta ja pinnalliselta tuntuvaan elämääni. 

 

 

Lähetti tuo MoonBootsini. Tilasin ne jotta olisi helpot ja lämpimät kengät mitkä vain vetää jalkaan koiraa ulkoiluttaessa. Joskus muistan vannoneeni, että minähän en mitään Moonbootseja tarvitse, voin hyvin ulkoiluttaa koiraa 15 vuotta vanhoilla Uggeilla.
Siinä minä kuitenkin seisoin. Flean takahuoneessa, mallailen peilistä Moonbootseja ja haaveillen Lapinmatkasta.

Kotona koira on eteisessä vastassa. Useimmiten Ruben on napannut kenkähyllyltä Aleksin kengän ja makoilee eteisen matolla kenkä päänsä alla. Joskus jokunen kenkä on viety myös olohuoneeseen, mutta koskaan niitä ei purra. Ruben ei ole vielä kertaakaan hajottanut mitään. Siirtelee vain tylsyyttään Aleksin kenkiä. Ehkä se tykkää se Aleksin jalkahien hajusta?

Keitän inkivääriteetä ja jatkan töitä vielä hetken olohuoneessa. Aleksi tulee treeneistään, syö eilisen pastan jämät ja lähtee koiran kanssa ulos.
Mietin, että tekisi mieli kirjoittaa pitkästä aikaa blogiin jotain. En keksi aihetta, joten kirjoitan kuten kirjoitin ennen. Ihan vain päivästäni. Tästä tavallisesta tiistaista.

Mitä teille kuuluu? 🙂 

 

 

Kuvat: Jenna Van Oevelen

Tags:

 

Olen ollut todella allapäin viimeiset pari päivää.

Heräillyt liian usein öisin ja valvonut aamuun asti.

Tehnyt liikaa töitä.

—————————————

PMS-oireet onneksi kestävät vain muutaman päivän ja hitsi miten sen jälkeen kaikki tuntuukin taas kivalta.

Olen lukenut/opiskellut unettomina öinä erilaisia mielenkiintoisia asioita. Viimeksi luin viisi tuntia artikkeleita tekstiileistä ja kierrätyksestä.

Töitä en ota enää itsestäänselvyytänä ja toimin Muutenkin parhaiten kiireen alla.

 

 

Koira kakkasi ja pissasi yöllä matolle.

Kävin taas sovittamassa häämekkoa, enkä vieläkään löytänyt sopivaa.

En ole saanut aikaiseksi hankkia salikorttia.

————————————

Matto pitäisi muutenkin viedä jo pesulaan.

Sovittaminen on hauskaa.

Varasin pitkästä aikaa pilatestunnin Bay Helsinkiin. 

 

 

Löin varpaani ja geelikynsi lohkesi.

Puhelimeni linssissä on halkeama.

Pyykkivuori on valtava, eikä minulla kohta ole enää pikkareita.


—————————————-

 

Täydellinen syy varata aika jalkahoitoon.

Rikkinäinen linssi luo kuviin hienon lens flare -tehosteen ilman aurinkoa 😀

Monta hyvää podcast jaksoa jonossa joita voi kuunnella pestessä pyykkiä.

 

 

P.s Kiitokset Saralle postausinspiksestä 🙂

Takki – Reserved
Mekko – Reserved
Neule – Zara
Laukku – Celine
Saappaat – &Other Stories

Kuvat: Hanna Väyrynen 

 

 

Nyt kun olemme Rubenin kanssa tallustelleet pitkin lähikatuja kolme kuukautta, alkaa todella tulla tutuksi korttelin jokainen koira ja niiden ulkoiluttaja.
Lisääntyneet lähimaaston lenkit ovat saaneet minut kiinnittämään huomiota myös mitä ihmeellisimpiin asioihin. Missä kohtaa on röökinstumppeja, missä lähimmät roskikset, missä mikäkin kusitolppa, tai ruohikkonurkka.
Asioita joiden ohi on ennen viilettänyt kuin silmät sidottuna. 

Alan myös oppia miten käyttäytyä koirakohtaamisissa. Osaan jo hieman lukea ihmisten kasvoilta kuka haluaa jäädä juttelemaan ja ketä ei kiinnosta lainkaan keskustella – ja ketkä puolestaan voisi jäädä jaarittelemaan koirista tuntikausia.
Rubenilta tosin puuttuu vielä hieman tämä taito. Jos siltä kysyttäisiin, se haluaisi jäädä nuuhkimaan ja leikkimään ihan jokaisen koiran, ihmisen tai näitä edes hitusen muistuttavan olion kanssa. Pentuenergiaa, rohkeutta ja intoa riittää vaikka muille jakaa. Ei vieläkään arista oikein mitään ja viihtyy koiran kuin koiran kanssa.

 

Kohtaamisia on ollut kaikenlaisia. Pentu vetää puoleensa ihmisiä ihan magneetin lailla. Silloin kun Ruben oli vielä ihan pieni karvapallero, pääsimme kadulla eteenpäin etanavauhtia, mutta nyt saamme tepastella jo lähestulkoon kokonaan vailla ”oooiii” -kiljaisuja.

Kohtaamisista on jäänyt erityisesti mieleen naapurin nainen jonka kanssa jäin juttelemaan kadulle puoleksi tunniksi koirista ja elämästä. Keskustelun päätteeksi nainen tarjoutui koiravahdiksi.
”Asun tuossa kakkoskerroksessa, koska vaan saa oveen koputella”.
Se oli niin kaunis ele. 

Myös nuori poika joka pyöräili kaverinsa kanssa vastakkaisella kadulla ja huomattuaan Rubenin, heitti pyöränsä mukkelis makkelis keskelle jalkakäytävää ja juoksi kadun toiselle puolelle kysymään saako silittää koiraa. Poika oli niin silminnähden innoissaan pennusta etten ole ehkä koskaan nähnyt vastaavaa. ”You are so lucky to have him” -poika hoki taukoamatta ja suostui jatkamaan matkaa vasta kun ohikulkija huusi toiselta kadulta että ei pääse rattaiden kanssa eteenpäin kun pojan pyörä oli esteenä tiellä.

Kerran puistossa nainen halusi ottaa kuvia. Ei yhtä, tai kahta, vaan kymmeniä. Eri asennoissa, eri kulmista ja eri valossa. Kun normaaleja kuvia oli otettu tusina, piti koira kuvata vielä hänen laukkunsa kanssa, niin että kaverit uskovat varmasti että kuvat on hänen ottamia. 

 

Tags: