• Pyykkivuoreni muistuttaa Pisan tornia miehen minimaalisen kalsariläjän rinnalla. Mies pesee ehdottomasti useammin pyykkiä ja aina pieniä määriä kerrallaan. Minä kuulemma täytän pyykinpesukoneen liian täyteen ja mies paasaa aina vierellä, ettei noin iso määrä peseydy kunnolla. Mielestäni peseytyy ihan hyvin koska eivät ne ole koskaan sieltä uloskaan tulleet likaisina 😀

 

• Mies tykkää käyttää tuoksuvia pyykinpesuaineita ja minä tuoksuttomia. Tässä kohtaa annan periksi, nimittäin mies on meillä enemmän se lakanoiden ja pyyhkeiden pesuvastaava.

 

• Miehen mielestä hän täyttää järkevämmin tiskikoneen. Minulla on kuulemma liikaa päällekkäin astioita. Jos minulta kysytään, niin astiathan vain hellästi nojailevat toisiinsa. Jos mieheltä kysytään, ne ovat kuin likaisten astioiden jättimäinen maatuska.

 

• Minun mielestäni kaikki tavarat pitää olla omilla paikoillaan järjestyksessä ja mieluiten piilossa omissa laatikoissaan. Miehen mielestä on ok pitää piuhoja, ruuvimeisseleitä ja ties mitä pyöränosia ruokapöydällä ja tuoleilla.

 

• Miehen mielestä aluslakana pitää vetää sänkyyn jollain todella oudolla tiukennustekniikalla mitä en ole vieläkään oppinut. Vai esitänkö vain.. Haha, jos et halua tehdä jotain itse, tee se huonosti. Miten muutenkaan saisin hänet auttamaan lakananvaihdossa?

 

• Miehen mielestä kaikki hänen kitaratarvikkeensa ja urheilupalkintonsa pitää olla mahdollisimman esillä. Mieluiten tietty seinillä kiikkumassa tai itse tehdyillä palkintopaaleilla asunnon paraatipaikoilla.
Anteeksi nyt vain, mutta koristanko minä seiniämme ikivanhoilla esteratsastuksen palkintoruusukkeilla?

 

• Meillä on omat kukat mitä kastelemme. Miehellä yksi rahapuu (mikä on nyt kuollut. R.i.p) minulla kaikki muut 15 viherkasvia hoidettava.

 

• Roskis on yksi mysteeri meidän taloudessa. Meillä on pieni sekaroskis ja se täyttyy aina ennätysvauhtia. Miehen mielestä täysinäistä roskista ei saa sulkea eikä varsinkaan siirtää minnekään – herranjumala puhumattakaan siitä, että ne veisi eteiseen odottamaan roskienvientivuoroa.
En ole vieläkään murtanut tätä koodia – minne laitan roskat kun edellinen on kukkuralleen täysi eikä minulla ole aikaa käydä roskakatoksella? Meillä on myös erikseen bio, pahvi, metalli ym roskikset ja välillä tuntuu että elän jossain todella huonosti organisoidussa jätelaitoksessa.

 

• Miehen mielestä tiskit voi laittaa ihan likaisina tiskikoneeseen. Meillä on taas kotona pienestä pitäen huuhdeltu ensin hyvin ettei jää kovettumaan, tai ettei koneeseen tule tukkeutumia.
Mielestäni mies ei ehkä ihan tajua, etteivät ne astianpesumainokset ole täysin totta. Esim. Fairy mainoksen pojan huoneeseen jäänyt lasagnevuoka (miksi se edes ylipäätänsä on siellä?) ei ainakaan meidän pesukoneesta tule ulos mainoksen lailla kristallinkirkkaana..

 

• Mielestäni vanhoista tavaroista voi luopua, mutta mieheni pitää kynsin hampain vielä kiinni 20v vanhoista pokemonkorteista ja vanha inttilaatikko on kuin mikäkin aarrearkku johon ei saa kukaan muu koskea.

 

• Ja jos ne pokemonkortit ym ovat niin rakkaita, eikö näitä voisi edes säilyttää kellarissa, missä niitä voi käydä silittelemässä aina kun tarve vaatii (eli ei koskaan), mutta ei. Niiden pitää olla siinä hyllyllä ylitsepursuavassa läpinäkyvässä(!) roinalaatikossa, joka aina hyllyn ohi kävellessäni huuta, että katso minua minä olen muuten laatikoksi aika ruma.

 

• Miehen pyörä on kuin kolmas ihminen meidän taloudessa. Suurimman osan ajasta se on vierashuoneessa, mutta aina kun tulen esim. duunireissulta löytyykin pyörä keskeltä olkkaria. Miehen mielestä sitä on kuulemma ”kiva katsella”. Minä taas olen varma, että joku päivä löydän tuon pyörän vielä sängystä omalta puoleltani lakanoista..

 

Mites teidän taloudessa? 😀

 

♥SEURAA TÄÄLTÄ♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK


Ennen kuin pääsen kaivamaan traumatisoituneen mieleni perukoilta uusia Steinermuistoja, päätin koota teille tähän ”parhaimmat” muistot menneiltä blogivuosilta.

 

 

PERUNASÄKISSÄ STEINERNÄYTELMÄSSÄ 

Steinerkoulussa oli tapana aina esittää paljon noloja näytelmiä. Sellaisia kaukana nykyajasta – kuolen tylsyyteen, en ymmärrä edes omia vuorosanojani – tyyppisiä pitkiä steinerversioita normaaleista näytelmistä.
Olin niissä aina jossakin merkittävässä roolissa, kuten puu, kivi, tai jokin hemmetin luova tuulenvire. Mutta kerrankin meillä oli työn alla jotain jännittävää! Luomu Hiewatha -esitys ja olin saanut ihmisen roolin!
Olin ponchoon pukeutunut mies.

Näytelmärekvisiitta steinertyyliin valmistettiin alusta asti itse. Ponchot, mistäs muustakaan kuin perunasäkeistä. Steinertyyliin kuului myös, että näytelmiä harjoitettiin yhtä hartaasti kuin munkit jumalanpalveluksia – mikä johti lopputulokseen; minä, haiseva, hiostava ja kiduttavan kutiava perunasäkkiponcho, kolme kuukautta yhdessä = ei tippaakaan omistautumista ja jos minulla olisi ollut yhtään näyttelijänurahaaveita ne olisi nyt heti syvälle haudattuja.

Ensimmäisestä ihmisroolinäytelmästä muistan vain tuon ponchon ja yhden ainoan repliikin:
”kaunista, kukakohan laulaa?”
Käytän sitä usein nykypäivänäkin – silloin jos joku laulaa oikein rumasti ja korvani vuotavat verta.

 

PIKKUKIVET SUUSSA RUNOJA LAUSUMASSA

”Ja seuraavaksi Julia ole hyvä”.
Avaan vanhan natisevan pulpetin kannen ja kokoan metsästä aiemmin kerätyt ja tunnin alussa huolella pestyt pikkukivet käteeni. Löntystän hitaasti luokan eteen, katson kiviä kammoten kuin ne olisivat kanin papanoita, laitan ne suuhuni ja alan ”lausumaan” runoja tähtitaivaasta.
Mikäs siinä. Yksin ujona teininä luokan edessä, suu täynnä kiviä lausumassa runoja. Pää tulipunaisena, kuola valuen pitkin poskia. Olin varma, että olin koulun sijasta hullujen huoneella.

”kovempaa, Julia! Kuvittele olevasi rannalla. Äänesi pitää kuulua yli aaltojen pauhun”.
Mutta kun ei täällä ole mitään samperin aaltoja! Teki mieli huutaa hyvin eriskummalliselle opettajallemme runon sijasta takaisin. Täällä on vain kauttaaltaan punainen kuolaava teinityttö, joka mielestään nolaa nyt itsensä täysin luokan söpöimmän pojan edessä.

“Kun olette vanhoja, ymmärrätte paremmin ja tulette vielä kiittämään minua”. – Opettajamme perusteli metodejaan useasti. Mietin vain, että kuinkakohan vanha pitää olla?
En nimittäin vieläkään ymmärrä. Jos muinainen kreikkalainen puhuja pääsi legendan mukaan yli puhevaikeuksistaan huutamalla kivet suussa meren rannalla, kannattaako konstia harjoittaa vielä nykyajassa luokallisella teini-ikäisiä steinerlapsia?

Ainut mitä lopulta opin, oli etten ollut kivet suussa puhumisessa yhtä taitava kuin Demosthenes (383 eaa. – 322 eaa.) En saanut suustani ulos muuta kuin muminaa ja kuolaa.

 

STEINERSISKON SUUSTA

(En ollut perheemme ainut steinerlapsi ja tätä mieltä isosiskoni oli mm. Muutamasta lukioajan steinerkurssista).

”KIVENHAKKUU: Kerran viikossa parin tunnin ajan hakattiin kirjaimellisesti kiveä. Kivestä piti tehdä tuhkakuppi. Tämä oli hidasta ja tarkkaa puuhaa. Liian kovaa hakkaamalla käteen sopiva kivi voisi haljeta, joten välineinä käytettiin pieniä talttoja. Jos oikein onnisti sai niillä kiven keskeltä irtoamaan jonkun palasen. Onneksi kurssi oli pitkä. Kun tekniikka oli hallussa sai lähteä veistoluokasta pihalle hakkaamaan. Tyttöjengimme kanssa haettiin yleensä kaupasta herkut ja istuttiin jossain kaukana muista kiviä hakkaamassa. Se oli ihan hauskaa. Viimeisellä tunnilla olin kuitenkin jo niin haltioissani kurssin päättymisestä, että vähän liian kovalla vauhdilla iskin talttaa kiveen ja siitä se sitten halkesikin. Kurssin saldoksi jäi siis haljennut kivi epämääräisellä kuopalla varustettuna.

KEHRÄYS: Koulussa oli rukkihuone! Muistaakseni ensiksi piti karstata villa käsin, jonka jälkeen pääsi vasta tositoimiin kauan odotetulle rukille. Siellä sitten meidän luokan pojatkin kiltisti istui rukilla yrittäen saada jotain kehrätyksi. Eihän siitä nyt tosissaan tullut keltään mitään. Kurssin tuotokseksi jäi käteen pieni sotkuinen villakerä”.

Niin hauskoja muistoja 😀 Vaikka näille riittää aina naurun aihetta, olen silti näin aikuisena tyytyväinen, että kävin tuota koulua. Okei opettajamme oli hieman vanhanaikainen ja outo. Saksa ja Ruotsi alkoi ekalla luokalla ja englanti vasta seiskalla (minkä takia jouduin opettelemaan englannin itse katsomalla kauniita ja rohkeita). Eurytmiatunnit olivat yhtä sekoilua, enkä oikein tee mitään niillä rukinkehruuutaidoilla, mutta hei steinerlapsena on ollut ihan hyvä olla 🙂

 

♥SEURAA♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK

Hei ihanat, tervetuloa.

Kiva kun löysitte tänne. Uudelle sivulle minne lennähdin kuin lanta lapiosta.
Oikeasti minua ei heitetty minnekään, enkä vertaa itseäni lantaan, mutta siirto vain tapahtui ensin sen verran nopealla tahdilla, että olo on kuin lapiosta viskatulla, minkä jälkeen koko homma tyssäsikin kuin seinään ja olin se jumittunut kasa odottamassa maahan tipahtamista.

Antakaas kun selitän.

 

 

Kulisseissa on jo jonkin aikaa ollut tietona, että ehkä on jo Cosmo-bloggaamisen jäähyväisten aika. Olen kirjoittanut blogia nyt reilu kahdeksan vuotta, mistä kokonaiset viisi Cosmolla. Koko Cosmon tiimi on aina ollut ihan huikea, eikä siirtoon liity mitään draamaa. Suurin syy lähtööni on itsenäisen bloggaajan tuomat vapaudet ja se, että oma selkeä blogisivu on ollut haaveissa vuosia. Olen saanut myös Indieplacen häärimään blogini taustajoukoissa, joten täysin yksin ei tarvitse ihan kaikkea onneksi hoidella. Cosmopolitan lehdessä puolestaan jatkan kuukausittain ilmestyvää ruokapalstaani, eikä siis lopullisia heippoja tarvitse Cosmotiimillekään sanoa <3

Ja palatakseni lapiovertauskuvaan, siirto vain tuli nopeammalla aikataululla koodareiden ja muun tiimin kesälomien takia. Minkä jälkeen sivu jäikin hetkeksi jumittamaan kuin keskeneräinen työmaa mitä en voinut kuin katsella toimettomana sivusta ja toivoa että olisin joskus ottanut koodarinopintoja. Olin yhteensä 13 päivää ja 12 tuntia päivittämättä yhtäkään blogipostausta ja vaikka tauko saattoi monilta näillä seksihelteillä valua ohitse kuin hikipisara, tuntui se minulle ikuisuudelta. Luonnoksiin ja muistiinpanoihin tuli kuitenkin ruksittua valmiiksi ties minkälaisia postauksia ja nyt ne vihdoin pääsevät näkemään virtuaalista päivänvaloa!  Uusi sivu ole vielä läheskään valmis, mutta hei – eikö täällä näytä jo vähän selkeämmältä vanhoihin sivuihin verrattuna?
Ainakin itsestäni tämä sivu tuntuu melkein kuin ensikodilta mitä saa omin mielin sisustella. Fiilis on kuin tyhjässä eteisessä täynnä pursuavien Ikeakassien kanssa. Sisustustarvikkeiden tilalla kassit ovat vain täynnä intoa, ideoita ja haaveita rehellisemmästä kirjoittamisesta.

Pintaraapaisuja kun on raavittu menneinä vuosina sen verran, että blogini näyttää siltä kun se olisi ollut vuosia kissan raapimispuuna. Itselläni taas on tunne, että asioista voisi puhua suorempaankin, avata kunnolla, eikä vain rivien välistä kuiskailla.

 

 

Näen statistiikoista mistä tykkäätte, mutta pitävätkö luvut aina paikkaansa?

Tässä viime vuosien top 5 luetuinta postausta:

Voisinpa soittaa
Meksikolainen kanakeitto
Ero
It’s a match
Nämä jätin viime vuonna kertomatta

Oletan tästä että tykkäätte ero – ja rakkaustarinoista, henkilökohtaisemmista jutuista, noloista tilanteista ja kanakeitosta. Ihan hyvältä sopalta tämä kuulostaa myös minusta.

Oletteko samaa mieltä vai haluatteko lukea jotain muuta? Nyt kun se muuttokassi on tuossa olalla niin sinne saa vapaasti heitellä ideoita ja toiveita sivun suhteen. Sisustan niillä mielelläni tätä uutta blogikotia 🙂

 

 

Ihanaa, että olette mukana matkassa. Yritän pitää sen mahdollisimman mutkattomana, mutta samalla kiemuraisena,  yllätyksellisenä, kuoppaisena ja kauniina <3

 

Dress – Samsoe & Samsoe
Sunglasses – RayBan
Shoes – Gucci
Bag – Chanel

 

♥SEURAA♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK