Kello on kaksi sunnuntaina. Istun laiturinnokassa kirjan ja kahden litran hernepussin kanssa. Olen lainannut mökiltä löytynyttä paksua aurinkorasvaa ja maistan sen sormissani kaapiessani herneitä palosta. Tämä ärsyttää minua, ovathan herneet vasta toisia kesän hyviä herneitä. Isoja ja makeita. Havahdun nopeasti omiin ajatuksiini ja irvistän typeryydelleni. Onko oikeasti niin, että sillä hetkellä tämä tuntuu olevan tuon sunnuntaipäiväni ainut ongelma. Se että herneissä maistuu aurinkorasva?
Vaihdan tekniikkaa ja alan syödä herneitä suoraan hampailla. Samalla tajuan, että olen kai vihdoin saavuttanut sen lomatilan mitä olen havitellut viikkotolkulla. On niin rentoutunut olo, että ei oikein osaa ajatella mitään oikeita ongelmia. 

 

 

Pitkä kesälomani alkaa lähestyä loppuaan. Tällä hetkellä istun toimistolla. Kaksi palaveria takana ja iso kirjanpito-mörkö odottaa pöydällä pelottavana kuittikasana.
Kesä on ollut oli ihana. Erilainen mitä luulin sen olevan – luulin sen olevan täynnä loikoilua ja rentoutumista, mutta kuten yllämainituista sanoista voi huomata, pääni tuntui pääsevän lomalle vasta viime viikonloppuna. Onhan tässä sittenkin ollut kaikenlaista. 

Huomaan ajattelevani, että onneksi kesää on vielä jäljellä. Haluan käydä ulkoilmaelokuvissa, haluan ratsastaa maastossa, pyöräillä Porvooseen ja tanssia ehkä yhden extempore -illan ystävieni kanssa terassilla. Haluan vielä pitää aurinkorasvaisin kynsin ja herneeltä maistuvin hampain kiinni kesälomastani, vaikka oikeasti pitäisi olla kiitollinen siitä kaikesta lomailusta mitä olen saanut jo kokea. Olenko hemmotellut itseni oikeasti luulemaan, että joka kesä pitäisi olla oikeutettu tekemään ihan kaikkea?

 

Tags:

 

Nukumme ensimmäistä kesäyötä ikkuna auki. Herään ukkosen jyrinään ja ihmettelen huoneeseen tulvivaa keltaista valoa.
Ensimmäinen ajatukseni on, että jossain palaa tulipalo, mutta pian tajuan sen olevan vain ukkosta auringonnousussa. En tiedä olenko koskaan ennen nähnyt asuntoamme sellaisessa valossa – ja kuullut sen seiniä sellaisen ukkosen ja sateen piiskaaman. Salamoi ja koko huone on kauttaaltaan oranssi, kello on vasta vähän yli neljä, mutta en malta olla nousematta.
Toivoisin asuvani hiukan ylempänä, niin että näkisin enemmän taivasta. Toivoisin jopa olevani ulkona jossain tuolla rankkasateessa. Mietin niitä ihmisiä jotka nyt palaavat ehkä jostain juhlista. Juoksevat ystävien kesken sadetta pakoon nauraen kaduilla. 

Istun hetken ikkunalaudalla ja tiedän etten saa enää unta. Mietin johtuuko se ukkosesta vai siitä, että minua jännittää. Meille tulee tänään koira.
Lähden keittämään kahvia ja ohitan uuden koiranpedin, joka on ollut siinä muistuttamassa meitä uudesta tulokkaasta jo monta päivää. Mietin pelkääköhän pentu nyt ukkosta ja onko se herännyt ukkosmyrskyn ääniin.
Mietin tuntuukohan siitä orvolta kun se erotetaan tänään emosta ja siskosta? Mietin, että meidän pitää antaa sille paras mahdollinen koti mitä se voi saada ja jossa sillä on turvallinen olla. 

 

Me ollaan mieheni kanssa koirasta niin innoissamme, että ei tiedetä miten päin pitäisi olla.
Okei tuo kuulosti jopa vähättelyltä, nimittäin en ole koskaan nähnyt Aleksia tuollaisena. Se ei lakkaa hymyilemästä ja puhuu vain koirasta. Se on jopa puhunut koiralle. Harjoitellut miten sille puhutaan, vaikka se ei ole vielä edes täällä.

 

Hymyilyttää ajatus, että tämän päivän jälkeen näitä vanhoja lankkulattioita pitkin kipittää neljä tassua.

 

Tags:

 

Mielikuvani pullantuoksuisesta tauluja maalailevasta ja yhtäkkiä mandariinikiinaa puhuvasta, sekä sivistäviä kirjoja ja luovia kursseja ahmivasta päällään seisovasta emännästä, sirpaloitui jo ennen kuin ehdin korona sanoa.

 

Kaikki jotka ovat nyt vallitsevan tilanteen takia enemmän kotona – ja mahdollisesti myös vähemmällä työmäärällä ja useammalla vapaapäivällä varustettuna, ovat varmasti jossain vaiheessa ajatelleet pyhittävänsä tämän kaiken luppoajan kotiharrastuksille, askareilla ja uuden opettelulle?
Miten se sujuu?

Itse en ole vielä saanut aikaiseksi yli puoliakaan niistä askareista joita kunnianhimoisesti kuvittelin täällä tekevän – ja se on erittäin ok. Ehkä jopa virkistävä huomata.
Olen muutenkin melko aktiivinen puuhastelia, joten olen tässä satunnaisesta sohvalla makoilusta potenut välillä huonoa omatuntoa, mutta samalla ollut fiiliksissä siitä, että osaa myös vain olla.

Olen kallistumassa siihen suuntaan, että kun koko maailma ympärillä hidastaa tahtia ja on kerrankin aikaa ns. Maadoittua ja lakata suorittamasta, niin eihän tässä nyt pidä ottaa stressiä ja lähteä suorittamaan liikaa myös kotona. 

 

 

Tässä muutama esimerkki siitä, mitä luulin vielä kuukausi sitten tekeväni, mutta mitä en (tietenkään) tehnytkään.

1.No nyt on verkkokurssien aika
Aion syventyä valokuvauksen ja editoinnin maailmaan, ehkä tiirailla myös inspiroivia maalaus tai sisustuskursseja ja virkistää surkeaa kielipäätäni ruotisin kielen opinnoilla.
Verkkokurssien sijaan opiskelen tällä hetkellä matematiikkaa laskemalla Yatzy-pelin noppapisteitä ja luen punaviinitonikan kyljestä kyseisen viinitilan historiasta.

2.Yhden naisen bootcamp ulkona
Porrastreenit, ulkojumppa! Nyt on aikaa tehdä askelkyykkyjä ympäri kaupunkia.
Todellisuudessa juoksen aina sen saman rantalenkin ja tuijotan ulkosaleja, miettien etten uskalla kokeilla noita ihme laitteita jotka näyttävät pelottavilta. Portaat olen kiertänyt kaukaa.

3.Guashaan joka päivä ja minusta kuoriutuu kasvo-yogi-muija
Eli suomennettuna harjoitan kasvojoogaa ja rullailen ihoani kuultavaksi jaderullalla tai gua sha -kammalla.
Oikeasti olen käyttänyt guashaa tasan kaksi kertaa ja kasvojoogaa en edes muistanut olevan olemassa. 

4.Luen kasapäin kirjoja
Ainut vain, että se kasa koostuu lukemattomista kirjoista eikä toisin päin. 
Näistä huolella valituista lukemattomista kirjoista kohoaa nyt jo kolme korkeaa pinoa makuuhuoneemme ikkunalaudalla. Ne odottavat siinä vuoroaan ja vaikka tiedän, että noissa pinossa piilee upeita lukukokemuksia, niin silti matelen vieläkin muutama viikko sitten aloittamani kirjan parissa. Ihan vain koska useimmiten selailen kirjojen sivujen sijasta kännykän eri sovelluksia.

5.Asennan uudet verhotangot ja verhot
Oikeasti tilanne oli pitkään se, että ainut mitä verhotangosta roikkui oli mittanauha. Jätin sen siihen muistuttamaan minua, että 280 cm pituiset verhot olisi jostain joskus tilattava. Nyt sain aikaiseksi laittaa makuuhuoneen verhot, mutta vielä olisi olehuone odottamassa.

6.Jes, vihdoin koukuttavien sarjojen maratoni!
Miten tässäkin voin ns. epäonnistua? Tämähän on koko korona-arjen perusta ja helpoin ajanviettotapa?
Toki olen katsonut telkkaria (ja paljon), mutta palloilen vain eri sarjojen välillä. Katson satunnaisia jaksoja, enkä osaa oikein mihinkään kunnolla uppoutua.
Ainut kerta kun katsoin yhden sarjan koko tuotantokauden läpi, oli silloin kun olin krapulassa, enkä yksinkertaisesti kyennyt tekemään yhtään mitään muuta.

7.Astiakaapit uusiksi ja järjestykseen
Keittiössä on ylähyllyillä pölyttymässä astioita jotka eivät ole nähneet päivänvaloa vuosiin.
..ja siellä ne luultavasti lojuvat vielä seuraavatkin pari vuotta.

8.Maalaan joka ilta
Ripustin olohuoneen seinälle ison tyhjän canvaasin hahmottaakseni millä sävyillä sen haluaisin maalta.
Se on ollut siinä nyt miltei kolme kuukautta.

9.Sisustan
Eli avaan sata eri välilehtiä eri sisutuskauppojen sivuilta vaikka tiedän, että suljen ne kaikki kohta kerralla koska en viitsi tuhlata.

10.Ja kirjoitan tietty joka päivä blogiin hauskoja postauksia.
Kappas kun onkin ollut hiljaista. Päässä pyörii vain korona ja se, että eihän kukaan jaksaa lukea enää koronasta. Jos mietin muita kuin koronajuttuja, tuntuu pinnalliselta kirjoitella esim. Siitä kuinka keräsin Balilla simpukoita ja maistelin ruumiilta haisevaa duriania.
On kyllä silkkaa vääryyttä, että miltei koko blogihistorian aikana olen ollut passiivisin juuri tänä aikana kun ihmisillä ehkä olisikin jopa aikaa lukea.

 

Mites siellä teidän kotona? Onko to do-lista miltei loppuun asti ruksittuna, vai löytyykö tuo kesken jäänyt tehtävälappunen jo roskiksesta?