Marimekon puuvillaisesta logokassia on vilahdellut katukuvassa jo todella pitkään ja myös sellaisella vilinällä, että voisi kuvitella  kasseja jaettavan kuormittain joka nurkan takana. 
Joskus tuntuu, että ne katoavat hetkeksi, toisinaan niitä näkee enemmän kuin Alepan muovipusseja. Pitävätköhän ulkomaalaiset Marimekkoa ehkä ruokakauppana?

Okei, tuskin kukaan kiinnittää asiaan kuitenkaan ihan niiiin paljon huomiota, mutta nille jotka kiinnittävät, saattavatkin varmasti jo tietää, että kyseisiä kasseja on melkoisen vaikea saada, ja siksi kangaskassin suosio on kirinyt miltei it-laukun tasolle, tehden siitä niin himoitun, että sitä kaupitellaan netissä jopa yli 30 eurolla. Hassua nimittäin kassi on oikeasti ilmainen. Tavallaan.

Sitä ei myydä liikkeessä, koska se on tehty alun perin lahjaksi asiakkaille ja edelleenkin sen saa vain ostamalla Marimekon liikkeestä tuotteita yli sadalla eurolla. Lisäksi kasseja jaetaan erilaisissa tapahtumissa – mistä itsekin juuri tämän uudessa sesonkivärissä sain. Kuulemma Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden kunniaksi sinivalkoisena (vaikkakin hyvin tummansinisenä versiona).

 

Myönnetään; niitä on ihan liikaa, mutta myönnetään uudestaan; onhan se myös näppärä, juuri oikean kokoinen, kestävä ja kevyt. Jokin siinä myös vetää puoleensa. Logoko? Suosio? Se että sitä ei saa ostamalla? Olenko katukuvan kangaskassiuhri? Arkailenko kun enimmäkseen käytän tätä lähinnä vain kauppa –ja reissukassina. Ulkomailla näitä ei sentään tule vastaan ihan jokaisella, mutta jos tulee, niin ainakin tunnistaa jo kaukaa ja voi hymyillä vastaantulevan kanssa kun kangaskassit jossain päin maailmaa toisensa taas kohtaa.

 

Minä: ”Hei.”

Myyjä: ”Hei.”

(Tuijotan vasemmalla näkyvää mainosta).

Myyjä: ”No mitäs kuuluu?”

Minä: ”Mitä? Anteeksi, olin ihan omissa maailmoissani.”

Myyjä: ”Huomasin, ajattelin palauttaa sut sieltä. Mitä kuuluu?”

Minä: ”Aa, joo, sori. Hyvää kuuluu. Kiitos, entä sinulle?”

Myyjä: ”hyvää.”

(sekunnin tauko)

Myyjä: ”Lounaalle menossa?”

Minä: ”Joo, ajattelin ottaa toimistolle mukaan.”

Myyjä: ”Mistä?”

Minä: ”Tuosta Ruohonjuuresta. Kasvislasagnea.”

Myyjä: ”Kasvisyöjä?”

Minä: ”Ööh, en itse asiassa.”

Myyjä: ”Ahaa, pidät siis itsestäsi vain huolta?”

Minä: ”Niin kai. Tai siis usein tekee enemmän vain mieli kasvisruokaa.”

(Myyjä pakkaa jättineulettani kassiin)

Myyjä: ”Talveen varautumassa?”

Minä: ”Joo, koko ajan kylmä.”

Myyjä: "No nyt on lämmin."

(ojentaa kassin)

 

Toivotetaan viikonloput ja heipat. Kävelen ulos liikkeestä miettien, että olipa outo keskustelu – vai oliko edes?
Olenhan tanssahdellut kassaneidin kanssa Etelä-Afrikassa, laulanut yhteislaulua tietämättä sanoja. Kertonut perheestäni Kanadalaiselle viinikauppiaalle. Rupatellut lapsuudestani Balilaisen torikauppiaan kanssa puoli tuntia. Antanut jopa oluen smoothiebaarin työntekijöille. Jutellut kuulumisia ympäri maailman eri myyjien kanssa. Miksi lounaskuulumiset tuntuisi täällä silti vieläkin oudolta?
 


 

Tuntui kuin nopea juoksumatkamme Köpikseen Adidasjengin kanssa olisi kestänyt lähes viikon sen yhden päivän sijasta. Juoksukilpailuja, yöllisiä seikkailuja ja rantajuhlia. Tässä reissumme kohokohtia: 

 

Partybus
Siinä missä suomalaiset istuvat bussin perällä hiljaisina aamupalaleipiään mussuttaen, ottavat Länsi –ja Keski-Euroopan vahvistukset Saksa ja Ranska haltuunsa bileet savukonein ja diskopaloin varustellun kulkuneuvon keskiosassa. En ole nähnyt sellaista bailaamista edes lauantai-illan sekavilla pikkutunneilla, mutta että heti aamusta lennolta tulleina ja juoksutapahtumaan matkalla! Ihailtavaa ja hieman jopa hämmentävää heittäytymistä kyseisiltä joukkueilta. Tankotanssia, pomppimista ja yhteislauluja koko tunnin kestävän matkan ajan. Teki mieli kysyä, että millä ihmeen energiapatukoilla?
 

”The lakes race”
Kahta kertaa ei tarvinnut kysyä kun tiedusteltiin halutaanko juosta 6 vai 12 kilometriä. Ja vaikka tuo kuusi tuntuikin aluksi jopa liian helpolta oli se ihan hyvä valinta aamulennon ja yllättävän hellepäivän alla. Reitti kiersi Köpiksen  Søerne  ”the lakes” alueen. Kauniiden maisemien lisäksi matkan varrelle oltiin pystytetty joulumaata, cheeleader kujia ja ah suosikkini tanssiluola..
 

Tanssiluola-ansa
Juoksin yksin lähes koko matkan ja eksyin vahingossa sillan alle pimeään luolaan. Dj soitti musiikkia, porukka tanssi ja savukoneet oli sielläkin sellaisessa vauhdissa, etten nähnyt eteeni mitään. Kävelin lähes seiniä pitkin paikan päätyyn, vain huomatakseni että tämä ei tosiaan ole juoksureitti, vaan ”have fun while you run” –stoppi. Valehtelin kun sanoin suosikki – en tykkää pysähtyä juoksun aikana ja hieman ärsyyntyneenä hukkaan heitetyistä minuuteista ja rytmini sekoittavista kävelyaskelista, pinkaisin luolasta pois sellaista vauhtia, että meinasi happi loppua.  
 

Maaliviiva
35 minuuttia juostuani, eksyttyäni ja löntysteltyäni pääsin maaliin, ja myönnettäköön – minulla oli niin kuuma, että tuon maalin ylittäminen tuntui lähes euforiselta ja kylmän vesipullon näkeminen vieläkin paremmalta.
 

Mehupaasto
Saanen muistuttaa tässä vaiheessa, että tiimivetäjämme supernainen Jekku veti koko kisan ja matkan älyttömällä mehupaastollaan. Jos minulla olisi ollut koko viikko alla ravintona vain mehua olisin esittänyt kaikki syyt, tekosyyt ja näytellyt nilkkanyrjähdykset ettei minun todellakaan tarvitsisi juosta.

 

Afterparty
Partybussin ja saksalaisen räpin saattelemana meidät ajettiin Helsingørin Hotelli/casinolle, Pitkä upea ranta, satama, auringonlasku ja hieman kauempana seisoi ylväänä Kronborgin iso linna.
Siihen maisemaan kun lisätään vielä partybussista juuri vapautuneet ylienergiset 17 eri kaupungista tulleet Adidasjuoksijat sekoilemaan rannalle, niin oltiin jo aika absurdeissa maisemissa.

Gingershot
Ruoka juhlissa oli hyvää, mutta vielä enemmän pidin pöytiin kannetuista inkiväärijuomapulloista, mitä nautittiin shottilaseista skoolaillen pitkin iltaa. Meininki alkoi olla jossain vaiheessa niin levotonta, että oli todella vaikea uskoa, että koko tiimimme juhli selvin päin vaikka alkoholitarjoilukin olisi ollut vaihtoehtona.

 

Metsän kautta! – Nordic night navigetors group
Minullahan ei ole minkäännäköistä suuntavaistoa, ei vaikka navigaattori kertoisi mihin mennä ja siksipä olikin melkoisen yllättävää, että juuri minä navigoin koko suomiporukkamme pois juhlista, mistä päätimme lähteä ennen muita ja ilman partybussia. Kävelymatkaa hotellille oli kuulemma 34 minuuttia, mutta katsottuani karttaa huomasin reitin lyhenevän puolella jos ”ihan nopeasti oikeastaan tosta pilkkopimeän metsän kautta”.
Tyhmää päätä seura ilmeisesti koko tiimi ja niin me suunnattiin metikköön, mikä osoittautui olemaan vielä täysin pystyjyrkkää nokkosmäkeä.

En ole varmaan koskaan nauranut niin paljon kun katselin miten sysipimeässä mäessä kännykän valoja heilutellen yhdeksän tismalleen samaan valkoiseen huppariin pukeutunutta tyttöä kompuroi huutonauraen mäkeä ylös. Näkyä voi vähän verrata siihen jos hattivatit yrittäisivät päästä väärään suuntaan meneviä liukurappusia ylös. Välillä kaaduttiin kasaan, mutta sinnikkäästi ja hitaasti jatkettiin ylös asti.

 

Kuka puhuu?
Kun kaikki hattivatit olivat päässeet metsän läpi, alkoi jostain kuulua robotinomaista mongerrusta ja meinasin saada sellaisen slaagin, miettien, että nytkö se The Blair Witch Project toteutuu meidän kohdalla ja kohta me kaikki ollaan kuolleita!
Jos mielikuvitukseltani kysytään, niin totta kai olisi ollut mahdollista että suomenkielistä navigointiääntä puhuva noitahirviö olisi seurannut meitä metsästä, mutta se olikin vain puhelimeni navigaattori ohjeistamassa meitä tulevaan risteykseen.
Tämän jälkeen aloin nauraa niin paljon, että meinasi tulla pissat housuun ja kyyneleet silmissä kykin siinä keskellä pimeää tietä keräillen itseäni takaisin täysjärkisyyteen.

 

 

Tähän oli hyvä päättää meidän Adidasheimon kausi. Keväästä syksyyn asti treenejä ja nauruja. Näitä tulee ikävä! Onneksi meidän Jekkujengi jatkaa vielä muita treenejä yhdessä. Kiitos koko Adidastiimille tästä huikeasta jaksosta <3