Hei ihanat, tervetuloa.

Kiva kun löysitte tänne. Uudelle sivulle minne lennähdin kuin lanta lapiosta.
Oikeasti minua ei heitetty minnekään, enkä vertaa itseäni lantaan, mutta siirto vain tapahtui ensin sen verran nopealla tahdilla, että olo on kuin lapiosta viskatulla, minkä jälkeen koko homma tyssäsikin kuin seinään ja olin se jumittunut kasa odottamassa maahan tipahtamista.

Antakaas kun selitän.

 

 

Kulisseissa on jo jonkin aikaa ollut tietona, että ehkä on jo Cosmo-bloggaamisen jäähyväisten aika. Olen kirjoittanut blogia nyt reilu kahdeksan vuotta, mistä kokonaiset viisi Cosmolla. Koko Cosmon tiimi on aina ollut ihan huikea, eikä siirtoon liity mitään draamaa. Suurin syy lähtööni on itsenäisen bloggaajan tuomat vapaudet ja se, että oma selkeä blogisivu on ollut haaveissa vuosia. Olen saanut myös Indieplacen häärimään blogini taustajoukoissa, joten täysin yksin ei tarvitse ihan kaikkea onneksi hoidella. Cosmopolitan lehdessä puolestaan jatkan kuukausittain ilmestyvää ruokapalstaani, eikä siis lopullisia heippoja tarvitse Cosmotiimillekään sanoa <3

Ja palatakseni lapiovertauskuvaan, siirto vain tuli nopeammalla aikataululla koodareiden ja muun tiimin kesälomien takia. Minkä jälkeen sivu jäikin hetkeksi jumittamaan kuin keskeneräinen työmaa mitä en voinut kuin katsella toimettomana sivusta ja toivoa että olisin joskus ottanut koodarinopintoja. Olin yhteensä 13 päivää ja 12 tuntia päivittämättä yhtäkään blogipostausta ja vaikka tauko saattoi monilta näillä seksihelteillä valua ohitse kuin hikipisara, tuntui se minulle ikuisuudelta. Luonnoksiin ja muistiinpanoihin tuli kuitenkin ruksittua valmiiksi ties minkälaisia postauksia ja nyt ne vihdoin pääsevät näkemään virtuaalista päivänvaloa!  Uusi sivu ole vielä läheskään valmis, mutta hei – eikö täällä näytä jo vähän selkeämmältä vanhoihin sivuihin verrattuna?
Ainakin itsestäni tämä sivu tuntuu melkein kuin ensikodilta mitä saa omin mielin sisustella. Fiilis on kuin tyhjässä eteisessä täynnä pursuavien Ikeakassien kanssa. Sisustustarvikkeiden tilalla kassit ovat vain täynnä intoa, ideoita ja haaveita rehellisemmästä kirjoittamisesta.

Pintaraapaisuja kun on raavittu menneinä vuosina sen verran, että blogini näyttää siltä kun se olisi ollut vuosia kissan raapimispuuna. Itselläni taas on tunne, että asioista voisi puhua suorempaankin, avata kunnolla, eikä vain rivien välistä kuiskailla.

 

 

Näen statistiikoista mistä tykkäätte, mutta pitävätkö luvut aina paikkaansa?

Tässä viime vuosien top 5 luetuinta postausta:

Voisinpa soittaa
Meksikolainen kanakeitto
Ero
It’s a match
Nämä jätin viime vuonna kertomatta

Oletan tästä että tykkäätte ero – ja rakkaustarinoista, henkilökohtaisemmista jutuista, noloista tilanteista ja kanakeitosta. Ihan hyvältä sopalta tämä kuulostaa myös minusta.

Oletteko samaa mieltä vai haluatteko lukea jotain muuta? Nyt kun se muuttokassi on tuossa olalla niin sinne saa vapaasti heitellä ideoita ja toiveita sivun suhteen. Sisustan niillä mielelläni tätä uutta blogikotia 🙂

 

 

Ihanaa, että olette mukana matkassa. Yritän pitää sen mahdollisimman mutkattomana, mutta samalla kiemuraisena,  yllätyksellisenä, kuoppaisena ja kauniina <3

 

Dress – Samsoe & Samsoe
Sunglasses – RayBan
Shoes – Gucci
Bag – Chanel

 

♥SEURAA♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK

 

 

Viherkasvimyymälässä törmäsin sitruunapuuhun. Keltaiset isot ja kypsät sitrushedelmät roikkuivat hennon ja pienen puun oksilla kuin siihen salaa jälkikäteen liimattuina. Mietin että miten noin pieni puska voi tuottaa noin paljon hedelmää? Tuollaisenhan minä ostan heti! Laitan keittiöön ikkunalaudalle ja poimin joka aamu ihka oman sitruunan aamuvettäni maustamaan. Olen se tyttö, jolla kasvaa sitruunapuu kotona.
Kasvin mullassa sojottava tikku ja siihen kiinnitetty pieni infopläjäyslehtinen oli sitruuna-aamuistani eri mieltä. Itse asiassa olen varma, että koko sitruunapuu muiden puukavereidensa kanssa nauroi räkäisesti päin meikäläisen upeita sitruunahaaveita.
Luuleeko se tosiaan että tämä on niin helppoa – että elämä on vain valmiita sitruunahedelmiä ikkunalaudalla?

Ymmärsin, että sitruunapuu tarvitsee osakseen pölyttämistä, lannoitusta, valoa, lepoa.. Eli siis ymmärrystä, työtä ja huoltoa. Vähän niin kuin kaikki parhaat asiat elämässä ennen kun voi valmiin hedelmän poimia ja siitä nauttia.

 

 

 

 

Viime päivinä hedelmäsatoa ollaan työstetty seuraavissa asioissa:

 

Kunto. Se kun ei vaan kasva kotisohvalla tai Australiaa pitkinpoikin ajaessa ja hamppareita siinä ohessa nauttiessa. Pikku treenibreikki näkyi (siis oikein löi minua vasten kasvoja) kun kävin tänään Vitamin Wellin kutsumana testaamassa TFW:n uutta Stadi salia.
Meinasin kuolla. Siinä kun tutisevin jaloin yritin hyppiä viimeisiä burbeita, päätin että nyt voisi taas hieman ihan kunnolla tsempata treenien kanssa.

 

Mielenrauha. En ole koskaan ollut kummoinen stressaaja tai asioiden murehtia, mutta viime päivinä jokin on kiristänyt nuppia aikalailla ja uskokaa tai älkää, mutta hiukset (kirjaimellisesti) lähtee päästä tässä touhussa. Siinä vaiheessa kun pelkää, että kärsii stressipohjaisesta hiustenlähdöstä, niin on aika vähän muuttaa asioita (koska ei ihan vielä halua kaljua) eikä kukaan muu voi puolestasi painaa jotain nappulaa, että mielisi olisi siellä zen-tilassa. Ihan itse pitää tehdä töitä sen kanssa.

 

Raha. Sehän kasvaa puussa vielä vaikeammin kuin sitruuna ja juuri kun Australian jälkeen päätin että nyt säästetään asunto -ja matkakassaan oikein toden teolla, niin tietysti ensimmäisellä viikolla oli sakot kourassa, verolaskut tipahtaneet postiluukusta ja minä apteekissa hiusvitamiineihin ja ravinnelisiin tuhlaamassa. 
Päätin jättää auton talliin ja polkea kaikki matkat mitkä vain voin, syödä vähemmän ulkona ja ostaa vain pakollisia juttuja. 
Tilillä kun ei ole lottovoittoa, perintörahoja tai mitään muita ylläribonuksia. Kukaan muu ei puolestani ole niitä roposia sinne tienaamassa 🙂
 

 

 

 

Jumpsuit – GinaTricot
Sunglasses – RayBan

Photos: Kira Kosonen / Edit by me

Kuinka moni saksi itselleen ala-asteella otsatukan?
Sitä jotenkin kuvitteli, että vähän kun tosta kynsisaksilla nappasee, niin näyttää pian joltain Tuhkimolta, mutta kappas kummaa, kun prinsessakampauksen sijaan saikin otsaansa kynityn joka suuntaan sojottavan pullasutia muistuttavan harjan.

Kasa pinnejä päälaella ja pipo syvällä päässä tukkaa kasvatettiin, mutta järkeä ei. Ei nimittäin mennyt kauaakaan kun otsatukasta haaveiltiin uudestaan ja jostain kumman syystä Fiskarsin keittiösakset ja omat kätöset näyttivät jälleen ihan päteviltä suorittamaan otsatukan leikkuuta.
..ei tullut taaskaan Tuhkimoa, ei. Tuli Niiskuneiti sähköiskun saaneena.

 

Sitä sanotaan, että aika kultaa muistot, mutta minun kohdallani se taisin oikein upottaa otsatukkatraumat johonkin kimaltelevaan glitterkultaan, nimittäin muutama kuukausi sitten, ihan hetken mielijohteesta näin jälleen kerran itseni upeana otsatukkaisena naisena. Mielikuvasta innostuneena ei ollut aikaa odotella kampaajan vapautumista – mitä turhia, olihan minulla netti apuna! YouTube on pullollaan otsatukan leikkausvideoita ja sellainen taustalla pyörien, oli tällä uunolla jälleen omat sakset kourassa ja pian jätti tuppo hiuksia lavuaarissa.  

Ainiin unohdinko mainita, tämä kaikki tapahtui päivää ennen isoja kuvauksia?

Siinä oli maskeeraajalla (joka onneksi sattui myös olemaan kampaaja) naurussa pitelemistä, ja ennen kuin ehdin edes Niiskuneiti sanoa, oli meikkaajalla sakset kourassa. Voitteko kuvitella, otsatukkani oli ENSIMMÄISTÄ kertaa koskaan ammattilaisen saksittavana ja jollain ihmeen taikavoimilla lopputulos näytti ensimmäistä kertaa myös ihan kivalta.

Oi, miten tyytyväisenä kurkinkaan tuon kuvauspäivän otsatukkani alta!
..kunnes se ensimmäisen pesun jälkeen heittäytyi niin hankalaksi, että sudin sen vain sivuun ja annoin laiskuuttani olla.

Opittiinko tästä?
Ei. Päinvastoin! Tuo yksi päivä riitti erittäin hyvin syyksi antaa itseni kuvitella, että otsatukka voi kuitenkin onnistua! Siksipä nyt jälleen kerran istahdin viime viikolla kampaajan tuoliin ja vaikka Maija teki Folkissa aivan loistavaa duunia ja opetti selkeästi miten toimia suihkun jälkeen tämän otsaharjani kanssa, on nyt kyllä pakko sanoa, että en vain hemmetti soikoon silti tätä pehkoani tajua.

Otsani pyörre ja hiusteni luonnonkihara osaa koetella sen verran hermoja ja hiustenlaittotaitoja, etten vain löydä aikaa tai kärsivällisyyttä näpertää puoliaamua peilin edessä hiki (ja ne muutama hiuskarva) otsalla.
Olisihan se otsis niin kiva, mutta samperi sentään, myönnetään nyt julkisesti, että ei me olla tuon otsatukan kanssa oikein niin hyviä kavereita kun haluaisin olla.

 

 

Mites siellä? Onnellisempia otsatukkatarinoita? 

(Huom postauksen kuvissa otsatukka kampaajan laittamana :D)

 

EDIT: sain teiltä ihanasti neuvoja ja niksejä ja niitä tänään testanneena on otsatukka tänään ollut ihanan OJENNUKSESSA <3
Haha, vielä on siis otsatukkatoivoa! Kiitos kaikille vinkeistä 🙂