En sanoisi, että analysoin omaa tai muiden käytöstä paljoakaan. Olen vähän enemmän sellainen ”kaikki tekee virheitä ja antaa kukkien kukkia” –tyyppiä, mutta toisinaan on kai ihan ok miettiä omia käytösmallejaan ja koittaa petrata niissä. Itsensä liika ruoskiminen nyt ei johda mihinkään, mutta aina voi koittaa olla hitusen “vähemmän ärsyttävä” versio itsestään.

 

  • Ärsyttää kun en pysty työskentelemään ollenkaan jos joku istuu takanani ja saattaa nähdä vilauksen läppäristäni. Käyttäydyn ihan kun Photoshopin tai Wordin tilalla olisi jotain pornoa. Lentokoneessa ja muilla julkisilla paikoilla käytän näytönsuojaa ja väännän itseni omituisiin kyyryasuntoihin, jotta pystyn työskennellä mahdollisimman oudosti näytön päälle kumartuneena. Toimistolla minun oli ihan pakko saada nurkkapaikka.
  • Kun en kuukausiin ole saanut aikaiseksi varata hammaslääkäriä vaikka sattuu ylähampaaseen melkein joka kerta kun syön. Mitä oikein luulen, että kipu lähtee itsestään pois, jos annan vain olla?
  • Ärsyttää etten soittele tarpeeksi usein ystävilleni tai.. oikein kellekään muulle kun poikaystävälle. Tottakai whatsapp viestejä lähetellään tiuhaan tahtiin, mutta miksi en voisi ilahduttaa esim. Mummia useammin yhdellä puhelulla?
  • En näytä tunteitani helposti.
  • Äryttää tapani huomaamatta vähätellä muiden ongelmia. ”Älä huoli, ei tämä varmasti ole niin iso juttu, nuku sen yli ja huomenna kaikki paremmin”. Se mikä itselleni on helposti yli nukuttavissa, vai olla toiselle kunnon painajaista. Koskaan voi tietää miltä toisesta oikeasti tuntuu.
  • Ärsyttää, etten tajua, miten suorasukainen huumorini voi olla toisille liian suorasukaista.
  • Olen myös todella suorasanainen ja joskus juttuni voisivat kaivata pientä suodatinta.
  • Ärsyttää kun en muista seisoa ryhdissä.
  • Ärsyttää kun pelkään ottaa koppia 😀  Olen diagnosoinut itselleni lentävien asioiden fobian. Pelkän ”ota koppi” lauseen kuuleminen saa minut kiljumaan ja suojautumaan kuin pommiuhan alla.
  • Kun olen epävarma kirjoittamaan englantia.
  • Joskus saatan jahkailla.
  • Kun en ole opiskellut tarpeeksi. Olisi niin paljon kaikkea opittavaa ja asioita missä haluaisin kehittää itseäni, mutta en saa aikaiseksi käydä edes pieniä kursseja.
  • Ärsyttää kun vaatekaupassa saatan ostaa turhan vaatteen, vaikka pitäisi enemmän miettiä omaa kulutusta ja vaateteollisuuden ympäristövaikutuksia.
  • Voisin olla järkevämpi rahankäyttäjä.
  • Kun isoissa tilaisuuksissa mistä en tunne paljon porukkaa ahdistaa, enkä tiedä miten päin olla. Jonain päivinä olen mieluummin yksin vessassa kun minglaamassa luontevasti skumppalasi kädessä ihmisjoukossa. Small talkissa voisin petrata.
  • Ärsyttää, että olen paha fomottaja, eli ystäväporukassamme kun on vähän väliä ties mitä kekkereitä ja “fear of missing out” on niin kova, että illat venyy välillä vähän liiankin pitkiksi ulkona, vaikka oikeasti minulla olisi ihan hyvä olla vain poikaystävän kanssa kotona.
  • Ärsyttää kun olen itsepäinen. Syytän Oinas horoskooppiani, jolle tyypillinen itsepäisyys saattaa nostaa pässinpäätään kun olen läheisten seurassa. Väitän siis kyllä vastaan jos olen eri mieltä jonkun kanssa, mutta onneksi tätä käy vain niiden ihan lähimmäisten kanssa. Silti, miksi en voisi antaa vain olla?

 

Alanko kuulostaa jo ihan vittumaiselta persoonalta? Ehkä, luultavasti, mutta ei se mitään. Mieluummin olen osa-aikavittumaisuutensa tiedostava kuin se tyyppi joka ei osaa ollenkaan nähdä omia ärsyttäviä puolia 🙂

 

Mitkä on teidän “ärsyttäviä tapoja”?

 

• Pyykkivuoreni muistuttaa Pisan tornia miehen minimaalisen kalsariläjän rinnalla. Mies pesee ehdottomasti useammin pyykkiä ja aina pieniä määriä kerrallaan. Minä kuulemma täytän pyykinpesukoneen liian täyteen ja mies paasaa aina vierellä, ettei noin iso määrä peseydy kunnolla. Mielestäni peseytyy ihan hyvin koska eivät ne ole koskaan sieltä uloskaan tulleet likaisina 😀

 

• Mies tykkää käyttää tuoksuvia pyykinpesuaineita ja minä tuoksuttomia. Tässä kohtaa annan periksi, nimittäin mies on meillä enemmän se lakanoiden ja pyyhkeiden pesuvastaava.

 

• Miehen mielestä hän täyttää järkevämmin tiskikoneen. Minulla on kuulemma liikaa päällekkäin astioita. Jos minulta kysytään, niin astiathan vain hellästi nojailevat toisiinsa. Jos mieheltä kysytään, ne ovat kuin likaisten astioiden jättimäinen maatuska.

 

• Minun mielestäni kaikki tavarat pitää olla omilla paikoillaan järjestyksessä ja mieluiten piilossa omissa laatikoissaan. Miehen mielestä on ok pitää piuhoja, ruuvimeisseleitä ja ties mitä pyöränosia ruokapöydällä ja tuoleilla.

 

• Miehen mielestä aluslakana pitää vetää sänkyyn jollain todella oudolla tiukennustekniikalla mitä en ole vieläkään oppinut. Vai esitänkö vain.. Haha, jos et halua tehdä jotain itse, tee se huonosti. Miten muutenkaan saisin hänet auttamaan lakananvaihdossa?

 

• Miehen mielestä kaikki hänen kitaratarvikkeensa ja urheilupalkintonsa pitää olla mahdollisimman esillä. Mieluiten tietty seinillä kiikkumassa tai itse tehdyillä palkintopaaleilla asunnon paraatipaikoilla.
Anteeksi nyt vain, mutta koristanko minä seiniämme ikivanhoilla esteratsastuksen palkintoruusukkeilla?

 

• Meillä on omat kukat mitä kastelemme. Miehellä yksi rahapuu (mikä on nyt kuollut. R.i.p) minulla kaikki muut 15 viherkasvia hoidettava.

 

• Roskis on yksi mysteeri meidän taloudessa. Meillä on pieni sekaroskis ja se täyttyy aina ennätysvauhtia. Miehen mielestä täysinäistä roskista ei saa sulkea eikä varsinkaan siirtää minnekään – herranjumala puhumattakaan siitä, että ne veisi eteiseen odottamaan roskienvientivuoroa.
En ole vieläkään murtanut tätä koodia – minne laitan roskat kun edellinen on kukkuralleen täysi eikä minulla ole aikaa käydä roskakatoksella? Meillä on myös erikseen bio, pahvi, metalli ym roskikset ja välillä tuntuu että elän jossain todella huonosti organisoidussa jätelaitoksessa.

 

• Miehen mielestä tiskit voi laittaa ihan likaisina tiskikoneeseen. Meillä on taas kotona pienestä pitäen huuhdeltu ensin hyvin ettei jää kovettumaan, tai ettei koneeseen tule tukkeutumia.
Mielestäni mies ei ehkä ihan tajua, etteivät ne astianpesumainokset ole täysin totta. Esim. Fairy mainoksen pojan huoneeseen jäänyt lasagnevuoka (miksi se edes ylipäätänsä on siellä?) ei ainakaan meidän pesukoneesta tule ulos mainoksen lailla kristallinkirkkaana..

 

• Mielestäni vanhoista tavaroista voi luopua, mutta mieheni pitää kynsin hampain vielä kiinni 20v vanhoista pokemonkorteista ja vanha inttilaatikko on kuin mikäkin aarrearkku johon ei saa kukaan muu koskea.

 

• Ja jos ne pokemonkortit ym ovat niin rakkaita, eikö näitä voisi edes säilyttää kellarissa, missä niitä voi käydä silittelemässä aina kun tarve vaatii (eli ei koskaan), mutta ei. Niiden pitää olla siinä hyllyllä ylitsepursuavassa läpinäkyvässä(!) roinalaatikossa, joka aina hyllyn ohi kävellessäni huuta, että katso minua minä olen muuten laatikoksi aika ruma.

 

• Miehen pyörä on kuin kolmas ihminen meidän taloudessa. Suurimman osan ajasta se on vierashuoneessa, mutta aina kun tulen esim. duunireissulta löytyykin pyörä keskeltä olkkaria. Miehen mielestä sitä on kuulemma ”kiva katsella”. Minä taas olen varma, että joku päivä löydän tuon pyörän vielä sängystä omalta puoleltani lakanoista..

 

Mites teidän taloudessa? 😀

 

♥SEURAA TÄÄLTÄ♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK


Ennen kuin pääsen kaivamaan traumatisoituneen mieleni perukoilta uusia Steinermuistoja, päätin koota teille tähän ”parhaimmat” muistot menneiltä blogivuosilta.

 

 

PERUNASÄKISSÄ STEINERNÄYTELMÄSSÄ 

Steinerkoulussa oli tapana aina esittää paljon noloja näytelmiä. Sellaisia kaukana nykyajasta – kuolen tylsyyteen, en ymmärrä edes omia vuorosanojani – tyyppisiä pitkiä steinerversioita normaaleista näytelmistä.
Olin niissä aina jossakin merkittävässä roolissa, kuten puu, kivi, tai jokin hemmetin luova tuulenvire. Mutta kerrankin meillä oli työn alla jotain jännittävää! Luomu Hiewatha -esitys ja olin saanut ihmisen roolin!
Olin ponchoon pukeutunut mies.

Näytelmärekvisiitta steinertyyliin valmistettiin alusta asti itse. Ponchot, mistäs muustakaan kuin perunasäkeistä. Steinertyyliin kuului myös, että näytelmiä harjoitettiin yhtä hartaasti kuin munkit jumalanpalveluksia – mikä johti lopputulokseen; minä, haiseva, hiostava ja kiduttavan kutiava perunasäkkiponcho, kolme kuukautta yhdessä = ei tippaakaan omistautumista ja jos minulla olisi ollut yhtään näyttelijänurahaaveita ne olisi nyt heti syvälle haudattuja.

Ensimmäisestä ihmisroolinäytelmästä muistan vain tuon ponchon ja yhden ainoan repliikin:
”kaunista, kukakohan laulaa?”
Käytän sitä usein nykypäivänäkin – silloin jos joku laulaa oikein rumasti ja korvani vuotavat verta.

 

PIKKUKIVET SUUSSA RUNOJA LAUSUMASSA

”Ja seuraavaksi Julia ole hyvä”.
Avaan vanhan natisevan pulpetin kannen ja kokoan metsästä aiemmin kerätyt ja tunnin alussa huolella pestyt pikkukivet käteeni. Löntystän hitaasti luokan eteen, katson kiviä kammoten kuin ne olisivat kanin papanoita, laitan ne suuhuni ja alan ”lausumaan” runoja tähtitaivaasta.
Mikäs siinä. Yksin ujona teininä luokan edessä, suu täynnä kiviä lausumassa runoja. Pää tulipunaisena, kuola valuen pitkin poskia. Olin varma, että olin koulun sijasta hullujen huoneella.

”kovempaa, Julia! Kuvittele olevasi rannalla. Äänesi pitää kuulua yli aaltojen pauhun”.
Mutta kun ei täällä ole mitään samperin aaltoja! Teki mieli huutaa hyvin eriskummalliselle opettajallemme runon sijasta takaisin. Täällä on vain kauttaaltaan punainen kuolaava teinityttö, joka mielestään nolaa nyt itsensä täysin luokan söpöimmän pojan edessä.

“Kun olette vanhoja, ymmärrätte paremmin ja tulette vielä kiittämään minua”. – Opettajamme perusteli metodejaan useasti. Mietin vain, että kuinkakohan vanha pitää olla?
En nimittäin vieläkään ymmärrä. Jos muinainen kreikkalainen puhuja pääsi legendan mukaan yli puhevaikeuksistaan huutamalla kivet suussa meren rannalla, kannattaako konstia harjoittaa vielä nykyajassa luokallisella teini-ikäisiä steinerlapsia?

Ainut mitä lopulta opin, oli etten ollut kivet suussa puhumisessa yhtä taitava kuin Demosthenes (383 eaa. – 322 eaa.) En saanut suustani ulos muuta kuin muminaa ja kuolaa.

 

STEINERSISKON SUUSTA

(En ollut perheemme ainut steinerlapsi ja tätä mieltä isosiskoni oli mm. Muutamasta lukioajan steinerkurssista).

”KIVENHAKKUU: Kerran viikossa parin tunnin ajan hakattiin kirjaimellisesti kiveä. Kivestä piti tehdä tuhkakuppi. Tämä oli hidasta ja tarkkaa puuhaa. Liian kovaa hakkaamalla käteen sopiva kivi voisi haljeta, joten välineinä käytettiin pieniä talttoja. Jos oikein onnisti sai niillä kiven keskeltä irtoamaan jonkun palasen. Onneksi kurssi oli pitkä. Kun tekniikka oli hallussa sai lähteä veistoluokasta pihalle hakkaamaan. Tyttöjengimme kanssa haettiin yleensä kaupasta herkut ja istuttiin jossain kaukana muista kiviä hakkaamassa. Se oli ihan hauskaa. Viimeisellä tunnilla olin kuitenkin jo niin haltioissani kurssin päättymisestä, että vähän liian kovalla vauhdilla iskin talttaa kiveen ja siitä se sitten halkesikin. Kurssin saldoksi jäi siis haljennut kivi epämääräisellä kuopalla varustettuna.

KEHRÄYS: Koulussa oli rukkihuone! Muistaakseni ensiksi piti karstata villa käsin, jonka jälkeen pääsi vasta tositoimiin kauan odotetulle rukille. Siellä sitten meidän luokan pojatkin kiltisti istui rukilla yrittäen saada jotain kehrätyksi. Eihän siitä nyt tosissaan tullut keltään mitään. Kurssin tuotokseksi jäi käteen pieni sotkuinen villakerä”.

Niin hauskoja muistoja 😀 Vaikka näille riittää aina naurun aihetta, olen silti näin aikuisena tyytyväinen, että kävin tuota koulua. Okei opettajamme oli hieman vanhanaikainen ja outo. Saksa ja Ruotsi alkoi ekalla luokalla ja englanti vasta seiskalla (minkä takia jouduin opettelemaan englannin itse katsomalla kauniita ja rohkeita). Eurytmiatunnit olivat yhtä sekoilua, enkä oikein tee mitään niillä rukinkehruuutaidoilla, mutta hei steinerlapsena on ollut ihan hyvä olla 🙂

 

♥SEURAA♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK