Päivän oivallus: toisinaan on hullunkurisen hankala tehdä töitä itse itsensä kanssa.
Tässä hommassa kun ei paljon muiden patoja soimata. Olet yksin vastuussa kaikista osa-alueista, omalla naamalla ja nimellä kymmenien tuhansien edessä kompuroimassa.
Ja ihan omana valintana.

Sinä kirjoitat, sinä puet, sinä kuvaat, sinä editoit, sinä kokkaat, sinä stailaat, sinä myyt, sinä sisustat, sinä aikataulutat, sinä päätätä, sinä vinkkaat, sinä testaat, sinä sinä sinä..

 

Usein luen omaa blogiani kehitysmielessä. Saatan kurkkia vuosia taaksepäin ja ajatella että miksi olen koskaan kirjoittanut tuollaista potaskaa 😀 Miksi jätin asioita sanomatta, miksi taas kerroin tuosta jutusta. Saatan katsoa menneitä asuja, tyylivinkkejä ja ihmetellä omia vaatevalintoja, (voitte vain kuvitella millaisia asumokia on tullut tehtyä kuluneena seitsemänä blogivuonna).
Jonkun tekstin kohdalla saatan miettiä, että olinpas tuolloin rennompi ja hauskempi. Kun toisen tekstin voisin taas poistaa kokonaan blogihistoriasta.
Miksi en yrittänyt kovemmin, tai miksi yritin liikaa.

 

Olen luonteeltani todella rento, mutta samalla pieni perfektionisti. Välillä on aikoja kun kirjoitan hälläväliä asteella – ehkä enemmän tunteella. Joskus mietin liikoja ja ja saatan kirjoittaa yhtä postausta tuntitolkulla. Sitä mukaan mitä sanoja ilmestyy wordiin, delete-nappula pyyhkii niitä pois. 

 

 

En tykkää tarkkailla blogini analytiikka kävijämäärien osalta, mutta minua kiinnostaa mitkä postaukset keikkuvat luetuimpina. Usein kun kärkisijoilla olevat blogipostaukset yllättävät. Se teksti mikä minusta on hyvä, jääkin vähiten luetuksi ja saa osakseen tyhjät nolla kommenttia. Se teksti mistä ajattelen, ettei se kiinnosta ketään, tai mikä on hutaistu nopeasti, saakin lukijoita ja kommenttiboksissa keskuselua.
Se opettaa, ettei kaikkia voi miellyttää. Ei itseään eikä muita. Ensisijaisesti yritän pitää linjan, etten yksinkertaisesti mieti liikoja. Intohimo kirjoittamiseen tai kuvaamiseen lähtee jos sitä tekee miellyttääkseen muita, mutta huonoina päivinä sitä väkisinkin epäröi.
Se on vain blogi, saatan tuolloin miettiä, mutta heti samalla kuitenkin tiedostan, että tämä on tämän hetkinen suurin tulonlähteeni ja todella rakas harrastus, mistä olen onnekseni saanut työn. Blogi mikä on samalla niin muunneltavissa, kehitettävissä, mutta myös pilattavissa.

 

Tänään oli taas yksi niistä päivistä kun istuin tyhjän postauksen edessä turhautuneena. Piti julkaista asu New Yorkista, mutta olen tutun ajatuksen piinaamana – olen saanut blogiltani niin paljon, että haluan antaa enemmän takaisin. Ehkä tyylipostauksia on kiva täällä välillä vilahdella, mutta haluaisin, että minulla olisi niin paljon useammin muutakin sanottavana kuin se että miten käytän kukkamekkoa.

 

Älkääkä käsittäkö postauksen sävyä väärin, en halua valittaa tai kuulostaa siltä, että kirjoittamien tuntuisi minusta pakkopullalta tai vaikealta. Löytyyhän sitä niin paljon muitakin ongelmia kuin se, että millaisia postauksia päivittelee nettiin, mutta tänään selvästi teki mieli kirjoitaa jotain muuta kuin ”iik tämä kukkamekko on niin ihana” 🙂

 

 

 

Dress – Zara
Hat – H&M
Shoes – Gardenia Copenhagen
Bag – 
Chloé
Sunglasses – Celiné
Photos: Kira Kosonen

 

Täällä ollaan, takaisin yläilmoissa. Meillä on tänään nopea työtapaaminen Tukholmassa ja vaikka luulin, että olisin ollut Nykin jälkeen tästä heti seuraavan päivän aamulennosta ihan rikki, ei se yllättäen tunnukaan missään. Kentällä ei ollut ruuhkaa ja koneessa ihanasti tilaa. Jaetaan Kiran kanssa kolmen ihmisen penkkirivi, juodaan kahvia ja tehdään töitä täysin pirteinä uuteen päivään.

Ihan vastaavalaista työrauhaa en tosin saanut menolennolla Nykiin. Olin sanonut tytöille, ettei minua haittaa istua yksin toisella rivillä, oli pari deadlinea mitkä pitäisi näpytellä valmiiksi lennolla. Saisin varmasti ne paremmin tehtyä kun voisi yksin keskittyä kunnolla.

No enpä saanut 😀
Viereeni istahti venäläinen herra. Oikein kohtelias ja mukava, ei siinä mitään, mutta kielimuuri oli korkea kuin Himalaja.

Yritettiin siis elekieltä:

Pään pudistus ja pieni hymy
Toimi hyvin kieltäytymään kohteliaasti herran tarjoamasta vodkapullosta, minkä hän kaivoi yllättäen jo ennen nousua povarista.

Moninkertainen pään pudistus
Ei toiminut kun hän tarjosi suklaapatukkaansa. Kaikista ei-eleistä huolimatta patukka iskettiin tarjottimelleni, ja aina kun siirsin sen takaisin, tuli patukka bumerangina takaisin. Tätä tapahtui noin kolme kertaa, kunnes luovutin.

Hämmentynyt ilme
Ei tehonnut kun herra otti ruisleipäni tarjottimeltani ja söin sen. Eikä myöskään siinä kohtaa, kun sain ilmeisesti vastalahjana takaisin hänen voinappinsa.

Tuimempi päänpudistus
Toimi jälleen siinä kohtaa, kun kieltäydyin toisesta vodkapaukusta. Povarissa majaileva pullo kieltäytymisestäni huolimatta hupeni kyllä kovaa vauhtia. Herra kun kaatoi sitä nyt itselleen muovimukillisia ja joi ne aina yhdellä kulauksella.

Työrauhaan viittovat eleet
Kaikki tietokoneeni osoittelu sai hänet vain suuresti kiinnostumaan näyttöni päällä olevasta näytönsuojasta ja siitä mitä mahtoi olla näytöllä sen alla.

Naurahdus
Ilahdutti selvästi miestä kun hän omatoimisesti viittoi lentoemännältä minulle lisää viiniä ja otin sen vastaan.

Hartioiden kohottelu kädet levällään
Ei ihan riittänyt kertomaan, etten osaa täyttää hänen lentokoneessa juuri jaettua maahantulokorttiaan. Sain vain pöydälleni kynän, herran passin ja hänen lomakkeensa. Hetken yritinkin sitä täyttää niillä tiedoilla mitä löytyi hänen passistaan, mutta koita nyt sen jälkeen siinä vielä viittoa, ettet tiedä mikä on hänen ositteensa New Yorkissa tai sitä kuinka monta päivää hänen on aikomus siellä oleskella.  

Pään nojailu kämmeniin silmät kiinni
Viestitti, että haluan nyt nukkua. Mies hymyili, osoitti tyhjää pulloa povaristaan sanoi ”oijoij” ja vaipui sikeään uneen ennen minua.

 

Hienoa herra, kiitos vihdoin tästä työrauhasta 🙂

 

 

Trens coat – Lindex
T-shirt – Samsoe & Samsoe
Pants – Zara
Shoes – Superga
Bag – Celiné

Photos: Kira Kosonen

 

Kyllä ärsytti. Eikä eniten edes tuo kolmenumeroinen summa siitä puolentunnin matkasta, vaan se kuinka vähän itselläni oli niitä muumeja laaksossa tallella, valoja vintillä ja intiaaneja kanootissa. Suoraan sanottuna kuinka kusetettavissa voi olla.

Kerron alusta.
Tukholman muotiviikkojen viimeinen päivä ja kotiinlähdön aika. Pyydettiin hotellin respasta soittamaan taksi kentällle, mutta respatyttö kertoi kaikkien taksien olevan varattuja. Ulkona olisi kuulemma tolppa ihan minuutin kävelymatkan päässä. Tolpalla seisoikin yksi taksi, mutta se oli liian pieni neljän tytön matkalaukuille. Taksi osoitti kadun toisella puolella olevaa farmarimallista taksia. ”Näettekö tuon taksin tuolla ” – kuski ositti sormellaan ja sanoi meidän mahtuvan sinne.

Farmaritaksin kuski oli juuri pitämässä lounastaukoa. Mäkkihamppari kädessä ja Taru sormusten herrasta –elokuva pyörimässä ajotietokoneen näytöllä. Mietin, että onpa outoa ottaa asiakkaita kesken taukoa, mutta kuski vaikutti vain tyytyväiseltä saadessaan asiakkaita ja höpöttelikin koko alkumatkan iloisesti kaikkea Tukholman ja Taru Sormusten Herran väliltä. Motarilla keskustelu hiljeni, me näpyttelimme kännyköitämme ja kuski maiskutteli.

Reippaasti puolivälin matkaa taitettuamme, alkoi kuski puhua jotain vierasta kieltä kännykkäänsä ja lopetettuaan sanoi jutelleensa pomonsa kanssa, joka kertoi että kaikki maksupäätteet ovat autoista epäkunnossa. Joutuisimme kuulemma ajamaan automaatin kautta ja nostamaan kuskille käteistä. En ollut ymmärtänyt sanaakaan tästä puhelusta ja ihmettelin miksi pomo ei olisi puhunut kuskilleen ruotsia. Myös tässä vaiheessa huomasimme vihdoin taksimittarin, mikä raksutti yllättävän suurinumeroista lukua. Tsekkasimme taksitarrat ikkunoista ja pienen googlettelun jälkeen tajusimme olevamme yhdessä niistä Ruotsin surullisenkuuluisista ”huijaritakseista”. Hienoa.

 

Normitaksin tarra ilmoittaa hinnakseen n. 300-400 kruunua. Se tarkoittaa sitä, että matkan hinta on 300-400 kruunua per 10 km, mutta suurimmilla taksifirmoilla on aina kiinteä tarjous n. 400-500 kruunua lentokentälle. Eli, normaalisti matka maksaisi n.50€ nyt olimme pulittamassa siitä nelinkertaista summaa, nimittäin meidän taksimme tarrassa oltiin lähemmäs 500 kruunun luvussa, eikä mitään lentokenttätarjouksia olemassa.

Ruotsissa taksikuskit saavat itse määrittää taksansa ja toimia kuskina, kunhan heillä on laillinen taksikortti ja kurssi käytynä. Jos asiakas valitsee heidän taksinsa, on hän myös velvollinen maksamaan kyydistään. Tunnetut suuremmat taksiyhtiöt, esim. TaxiStockholm Taxi Kurir ovat kuitenkin normaalihintaisia ja luotettavia.

 

Teki mieli pyytää kuskia pysähtymään, mutta pikainen tsekkaus puhelimen kartasta kertoi meidän olevan 2 minuutin päästä perillä. Kuski yritti ajaa terminaali vitoseen, missä olisi automaatti, mutta vaadimme saada testata maksulaitetta oman terminaalimme edessä. ”No it’s not working, my boss called me. No working” –kuski jaksoi jankata yllättävän kauan, kunnes lopulta kurvasi meidät terminaalimme viereiseen tunneliin? Siellä ei ollut parkkipaikkaa, eikä mitään muutakaan. Pelkkä tie, minkä reunukselle pysähdyimme ja tämähän sai nyt yli-epäileväisenä käyvän mieleni päättelemään tunnelin olevan kuskin jokin kikka saada maksupäätteen yhteys huonommaksi 😀 

No, yllätyttekö jos kerron että kortti toimi tunnelissakin täysin moitteettomasti ja nopeasti? Sehän itseasiassa näytti raksuttavan oikein pikavauhtia meille tuota 217 euron suuruista kuittia. 

Oh, what a surprise tokaisin kuskille, yrittäen samalla äänensävylläni viestittää, etten oikeasti ollut tippaakaan yllättynyt. Tutkailin hetken kuittia ja nousin autosta. Ei siinä voinut muutakaan, mutta ainakin hiukan lohdutti ajatus, ettei kuski saanut meitä automaatille huijattua.  

 

Luin jostain, että pahimmillaan joku huijaritaksin kyytiin noussut olisi joutunut maksamaan 15 minuutin matkastaan 1500 euroa, ja toinen 750 euroa lentokenttämatkasta. Onneksi meitä sentään oli neljä tässä autossa ja pystyimme jakamaan maksun. Yksin tässä kyydissä olisi ollut suoraan sanottuna todella vittumaista istua.

Ensi kerralla sitten viisaampina ja taksitarrat suurennuslasin alla 😀 

 

 

Lue myös:
Taksikuskitarina

 

 

Tags: