“Hyvää Vieroitusta” sanoo Mac-huollon asiakaspalvelia ja hymyilee samalla kun pakkaa pimahtanutta läppäriäni outoon foliokuoreen. “Kyllä me se kuntoon saadaan” huikkaa vielä juuri kun olen ovella. Koitan nauraa takaisin, mutta kurkustani lähtee vain limaista köhinää.

Sinne meni läppäri. Monta vuotta hyvin palvellut MacBook Pro ei enää käynnistynyt. Sen mustalla näytöllä näkyi vain kasa sormenjälkiä ja oman vittuuntuneen naaman heijastus niiden takana.
Monille pikku läppärihuolto ei ole iso asia, mutta minulla oli siellä kaikki työt kesken ja hetken olin kauhusta aivan kankea.
Mitä nyt teen? Poikaystävän läppärillä ei ole mitään tarvitsemiani ohjelmia ja ystävieni koneet eivät yleensä lue edes uuden kamerani muistikorttia (eilen istuin Kiran luona illalla kolme tuntia kun taistelimme kortillani olevien yhteistyökuvien kanssa), plus kaikilla on muutenkin ihan omat kiireensä omien läppäreidensä kanssa. En halua olla vaivana.

Vilkaisin uudestaan kalenteriani ja koitin kannustaa itseäni katsomaan tätä tilannetta jonkun muun kuin maailmanlopun kannalta. Kunhan kaikki tiedostot eivät tuhoutuisi läppärin mukana, niin hyvin saan siirrettyä pahimmat deadlinet ensi viikkoon ja laskeskelin, että vaikka seuraava viikko tulee kuorimittumaan tuplahommista, en todellakaan kuole jos muutamaan päivään ei ole sitä omaa läppäriä kainalossa.

Olin sitäpaitsi sairastellut jo pari viikkoa. Ääneni on lähtenyt niin pahasti, että lääkäri kehotti olla puhumatta. En ole uskaltanut treenata ja nyt kun työtkin on hyllyllä läppärin takia, niin ehkä tämä on ihan hyvä asia? Voi keräillä omia voimia sillä aikaa kun tietokone on saikulla 🙂  Olla pienen hetken tauolla ihan kaikesta.

 

Täällä siis makoilen täydessä hiljaisuudessa tekemättä mitään (okei jos ei lasketa sitä, että näpyttelen teille tätä postausta  puhelimen kautta. Onneksi löytyi vanhat kuvat blogialustan luonnoksista:)). Ajattelin ensin käyttää tämän kaiken luppoajan kaikkien kaappien siivoamiseen, mutta samperi antaa niidenkin nyt ainakin tänään vielä olla.

 

Palaillaan siis sitten taas kun tämä läppäriasia on hoidossa 🙂

 

 

Photos: Mona Salminen / Edit by me

Tags:

 

En sanoisi, että analysoin omaa tai muiden käytöstä paljoakaan. Olen vähän enemmän sellainen ”kaikki tekee virheitä ja antaa kukkien kukkia” –tyyppiä, mutta toisinaan on kai ihan ok miettiä omia käytösmallejaan ja koittaa petrata niissä. Itsensä liika ruoskiminen nyt ei johda mihinkään, mutta aina voi koittaa olla hitusen “vähemmän ärsyttävä” versio itsestään.

 

  • Ärsyttää kun en pysty työskentelemään ollenkaan jos joku istuu takanani ja saattaa nähdä vilauksen läppäristäni. Käyttäydyn ihan kun Photoshopin tai Wordin tilalla olisi jotain pornoa. Lentokoneessa ja muilla julkisilla paikoilla käytän näytönsuojaa ja väännän itseni omituisiin kyyryasuntoihin, jotta pystyn työskennellä mahdollisimman oudosti näytön päälle kumartuneena. Toimistolla minun oli ihan pakko saada nurkkapaikka.
  • Kun en kuukausiin ole saanut aikaiseksi varata hammaslääkäriä vaikka sattuu ylähampaaseen melkein joka kerta kun syön. Mitä oikein luulen, että kipu lähtee itsestään pois, jos annan vain olla?
  • Ärsyttää etten soittele tarpeeksi usein ystävilleni tai.. oikein kellekään muulle kun poikaystävälle. Tottakai whatsapp viestejä lähetellään tiuhaan tahtiin, mutta miksi en voisi ilahduttaa esim. Mummia useammin yhdellä puhelulla?
  • En näytä tunteitani helposti.
  • Äryttää tapani huomaamatta vähätellä muiden ongelmia. ”Älä huoli, ei tämä varmasti ole niin iso juttu, nuku sen yli ja huomenna kaikki paremmin”. Se mikä itselleni on helposti yli nukuttavissa, vai olla toiselle kunnon painajaista. Koskaan voi tietää miltä toisesta oikeasti tuntuu.
  • Ärsyttää, etten tajua, miten suorasukainen huumorini voi olla toisille liian suorasukaista.
  • Olen myös todella suorasanainen ja joskus juttuni voisivat kaivata pientä suodatinta.
  • Ärsyttää kun en muista seisoa ryhdissä.
  • Ärsyttää kun pelkään ottaa koppia 😀  Olen diagnosoinut itselleni lentävien asioiden fobian. Pelkän ”ota koppi” lauseen kuuleminen saa minut kiljumaan ja suojautumaan kuin pommiuhan alla.
  • Kun olen epävarma kirjoittamaan englantia.
  • Joskus saatan jahkailla.
  • Kun en ole opiskellut tarpeeksi. Olisi niin paljon kaikkea opittavaa ja asioita missä haluaisin kehittää itseäni, mutta en saa aikaiseksi käydä edes pieniä kursseja.
  • Ärsyttää kun vaatekaupassa saatan ostaa turhan vaatteen, vaikka pitäisi enemmän miettiä omaa kulutusta ja vaateteollisuuden ympäristövaikutuksia.
  • Voisin olla järkevämpi rahankäyttäjä.
  • Kun isoissa tilaisuuksissa mistä en tunne paljon porukkaa ahdistaa, enkä tiedä miten päin olla. Jonain päivinä olen mieluummin yksin vessassa kun minglaamassa luontevasti skumppalasi kädessä ihmisjoukossa. Small talkissa voisin petrata.
  • Ärsyttää, että olen paha fomottaja, eli ystäväporukassamme kun on vähän väliä ties mitä kekkereitä ja “fear of missing out” on niin kova, että illat venyy välillä vähän liiankin pitkiksi ulkona, vaikka oikeasti minulla olisi ihan hyvä olla vain poikaystävän kanssa kotona.
  • Ärsyttää kun olen itsepäinen. Syytän Oinas horoskooppiani, jolle tyypillinen itsepäisyys saattaa nostaa pässinpäätään kun olen läheisten seurassa. Väitän siis kyllä vastaan jos olen eri mieltä jonkun kanssa, mutta onneksi tätä käy vain niiden ihan lähimmäisten kanssa. Silti, miksi en voisi antaa vain olla?

 

Alanko kuulostaa jo ihan vittumaiselta persoonalta? Ehkä, luultavasti, mutta ei se mitään. Mieluummin olen osa-aikavittumaisuutensa tiedostava kuin se tyyppi joka ei osaa ollenkaan nähdä omia ärsyttäviä puolia 🙂

 

Mitkä on teidän “ärsyttäviä tapoja”?

 

Mitä sinä voisit tehdä, jotta saisit jonkun tuntemaan itsensä hieman onnellisemmaksi?

 

Näillä sanoilla aloitettiin tänään Kulosaaren kartanossa Lancomen Onnellisuuden iltapäivätapahtuma ja tuo lause jäi leijumaan mieleeni kysymysmerkin lailla. Olin ollut koko päivän liikenteessä, mutta tuskin tehnyt mitään onnentaikoja yhtään kellekään.
Pikemminkin olin koittanut olla huomaamaton. Flunssainen, väsynyt ja mahdollisimman harmaa. Miksi en olisi voinut kehua tuntemattoman tytön paitaa joka piti minulle hissinovea, vaikka mielessäni mietin, että onpa se kiva. Miksi en lähettänyt ystävälleni sitä kivaa tekstiviestiä, tai antanut poikaystävälleni enemmän huomiota aamulla.

Edes hitusen enemmän positiivisuutta. Ei siitä mitään vaivaakaan olisi voinut olla.

 

Tietenkään aina ei pidä olla suupielet korvissa toisia vuolaasti kehumassa, mutta näistä sanoista inspiroituneena aion viettää tämän illan koittaen tehdä jotain mikä lisäisi edes yhden prosentin toisen onnellisuutta.
(Onko oma lehmä ihan ojassa jos veisin poikaystäväni viinille ja juustoille vai kuuntelenko tässä nyt vain omaa juustolajitelmahimoa :D).

 

 

Lancomen kaunis tapahtuma teki minut hitusen onnellisemmaksi tänään. Naurut kollegojen kanssa, herkullinen lounas ja inspiroiva tapahtuma. Löysin uuden tuoksusuosikin (La Nuit Trésor). Eipä siihen oikein muuta vaadita.

 

Onnellista taiteidenyötä 🙂

 

Cashmere sweater – Zara
Top & Pants – Mango
Bag – Chanel
Photos: Didem & me

Tags: