En ole kovin murehtivaa tyyppiä, mutta vuoden vaihtuminen tuntui aiheuttavan loman väsyttämille aivoilleni yhtäkkiä hieman paineita. Joka puolella kun hekutetaan uutta minää ja niitä uusia lupauksia. Huomasin pohtivani, että pitääkö tässä nyt itsekin keksiä tälle maagiselle 2020 vuodelle heti uusia mielettömiä toimintasuunnitelmia. Tarvitsenko uusia bisnesideoita, sijoitusasuntoa, retriittireissua, detox-kuuria, hybridiautoa, vessaremppaa ja kasapäin uusia sisutustarvikkeita? Onko vaatekaappini nyt koottu oikeista materiaaleista ja tarvitsenko uusia harrastuksia tai hyvinvointiluentoja?

On toki hyvä olla päämääriä, huolehtia hyvinvoinnistaan ja unelmoida, mutta en halua juosta hedonistisella juoksumatolla vain koska tätä kaikkea tuputetaan joka tuutista. Jos oikeasti mietitään, niin minullahan on jo kaikkea. 

Juuri näin on ihan hyvä olla.

 

 

Ote kirjasta Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan -kirjasta:

”Nykykulttuurissa vauhotetaan self-help oppeja ja tavotteita: ole onnellisempi, ole iloisempi, tehokkaampi. Kaavamaiset elämäntapaohjeet  ja kaikkipirskahtelevan  tsemppihenkinen opaskirjalässytys keskittyvät tosiasiassa puutteisiin. Ohjeet keskittyvät epäonnistumisiin ja heikkouksiin, joita kukin itsessään näkee. Ne nostetaan kepin nenään huomion keskipisteeksi.

Syy peilin edessä hoettuihin ”olen kaunis” -mantroihin on tunne siitä, ettei tunne olevansa tarpeeksi kaunis. Syy treffi- ja ihmissuhdevinkkien ahmimiseen on tunne siitä, että on nykyisellään jotenkin vääränlainen

Eikö olekin ironista, että kun keskitymme vimmaisesti myönteisiin ominaisuuksiin – mikä on parempaa, mikä on ylivertaista – ajattelemmekin oikeastaan vain kaikkea sitä, mitä emme ole, mitä meiltä puuttuu, mihin olisi pitänyt pystyä, mutta mihin emme pystyneet.
Eihän kukaan aidosti onnellinen ihminen koe tarvetta seistä peilin edessä toistelemassa ääneen sitä, että on onnellinen. Onnellinen ihminen on onnellinen ilmankin.”:

 

Rakastuin tähän kirjaan jos sen ensi sivuilla. En ole edes puolessa välissä, mutta olen kirjamerkinnyt siitä jo varmaan kymmeniä lauseita. Todella virkistävää luettavaa ja hyvä muistutus siitä, että pitää osata antaa olla. Heti kun lakkasin miettimästä täysin turhia 2020 -paineita, alkoikin arki rullaamaan sellaista vauhtia, että hyvä kun maltan innostukseltani edes nukkua. 

Tule vain uusi vuosi, minä pysyn samana vanhana.

 

Kuvat: Hanna Väyrynen

Tags:

 

Terveiset täältä kotoolta sängynpohjalta. Kolmen päivän Åre ottikin hieman koville ja nyt sekä minä, että myös matkaseuralaiseni Sabina olemme tällä hetkellä molemmat toipilaina. Sabinalla mahapöpö ja minulla flunssa. Ei hajuakaan mistä ja miten saimme pöpöt ja miksi ne ovat toisistaan täysin poikkeavia (Sabina oksennustaudissa ja minä sellaisessa flunssassa, että tuntuu kuin kurkussa olisi poikittain sukset ja sauva), mutta pakko myöntää, että on ihan kiva vain maata ja katsoa hömppäohjelmia telkkarista. 

 

 

Varsinkin kun paluumatkamme sunnuntain Åresta ei sujunut ihan muitta mutkitta.
Olimme tietty intoutuneet juhlimaan viimeistä Åre-päiväämme after ski -hengessä ja tanssimme, sekä saatoimme juoda muutamia hotshotteja vielä puolelta öin, tajuamatta ollenkaan, että meidän bussikuljetuksemme lähtisi seuraavana päivänä jo puoli yhdeksältä aamulla. (Lento lähti vasta 12 päivällä, joten emme odottaneet kovin aikaista kuljetusta). 

Tarkistellesamme aamupalalla aikatauluja, meinasin tukehtua kananmunaani kun tajusimme, että bussi lähtisikin 20 minuutin päästä – ja kaikki kamat tietty huoneessa sikinsokin pakkaamatta. Puoliksi syöty aamupala jäi lautaselle, kun me pinkaisimme pyörremyrskyn lailla sullomaan laskettelukamoja ja villapaitoja matkalaukkuihin. Nauratti niin paljon se touhu ja näky kun me juoksimme hangessa raahaten matkalaukkua pysäkille ja ehdimme juuri ja juuri bussiin huohottaen hikisinä ja panikoiden, että mitä kaikkea unohdimme pakata.
Sinänsä hassu sattuma, mutta molemmilta jäi jälkeen vain toisen käden hanska. 

 

 

Tunnin tukalan bussimatkan jälkeen odottelimme vielä Åren pienellä kentällä myöhässä olevaa lentoamme muutamia tunteja. Edellinen ilta painoi alla ja vihdoin kun pääsimme koneeseen, oli se matka niin täynnä ilmakuooppia, että oloni alkoi olla tässä kohtaa jo hyvin pahoinvoiva. Kun laskeuduimme Tukholma kentälle saimme kuulla, että myöhästymme jatkolennoltamme ja pääsisimme kotiin vasta iltalennolla ja olisimme Arlandassa jumissa jälleen lukuisia tunteja.  Ja ainiin! Unohdinko mainita, että tässä vaiheessa myös Sabinan mahapöpö oli jo täysissä voimissaan, oksennus lensi ja minä tärisin vieressä flunssan ja krapulan kourissa hikisenä, mutta vitivalkoisena. Hyvä idea ne hotshotit. Todella hyvä idea.
Tähän koko ihanaan paluumatkaan meni yhteensä kevyet 12 tuntia.

 

Ei kovin nautinnollista, mutta näitä sattuu ja mielestäni näitä on myös hauska jakaa. Some on niin hattaraista, että pitäähän sinne saada mukaan myös hieman oksennusta 😀 Onneksi itse Åre oli niin hauska, että siellä vietetty aika pysyy paljon paremmin muistoissa, kuin tämä tuskanhikinen paluumatka.

 

 

Nyt kaivaudun syvemmälle peiton alle ja tulen kirjoittelemaan lisää Åresta huomenna. Enemmän laskettelujuttuja ja mm. Åren ravintolalistaa luvassa 🙂 

 

 

Takki – H&M
Paita – Tommy Hilfiger
Housut – Kari Traa
Kengät – Dr. Martens (TÄÄLTÄ*)
Kuvat : Sabina Särkkä

 

Minulla on välillä tapana kurkkia blogihistoriani kirjavilta sivuilta mitä olen tehnyt tismalleen samana päivänä menneinä vuosina. On kummallista, ja jopa hieman pelottavaa, että olen pitänyt ns. Virtuaalista avointa päiväkirjaa tekemisistäni jo lähemmäs kymmenen vuotta. Mutta samalla on tietty hauska lukea vuosien takaisia ajatuksia. Katsoa niitä tyylikokeiluja ja vauhdikkaasti vaihtuvia kiinnostuksen kohteita.

Tänä päivänä kahdeksan vuotta sitten puhuin nuudeleista ja karkeista. Tekstissä ei ollut minkäännäköistä pointtia, mutta silti siihen tuli 68 kommenttia? Hieman on muuttunut blogin kommenttiboksi noista ajoista 😅

 

Ote blogikirjoituksestani  26.11.2011

”Eiliset kaupunkikiertelyt jäi lyhyeen katsoessani parhaaksi tehdä pikaisen u-käännöksen takaisin kotiin. Jos jäisin ostoksille, saisin elää kuukauden nuudeleilla.
En pidä nuudeleista. Syötiin niitä joskus ala-aste ikäisinä aina. Jokin siinä liemessä saa minut voimaan pahoin. Olen kyllä yrittänyt. Olen myös yrittänyt fantaa ja appelsiinimehua, ei pysty. Tämän inhon sain aikaan teinivuosina, kun kaikki se alkoholi mitä nyt perjantai-illan kotibileisiin saatinkaan käsiin, piti juuri näihin oransseihin limumehuihin blandata.
Voisinko näihin kokemuksiin perustuen testata seuraavaa; jos syön irtokarkeilla itseni överin partaalle usean päivän ajan, lakkaanko lopulta tykkäämästä irtokarkeista? Olen nimittäin nyt niin koukussa irttareihin, että pääsyni Makuunin karkkiosastolle pitäisi evätä porttikiellolla.”

 

Tältä näytin 2011 ja tältä näytän nyt. Ilme on edelleen sama herkuista haaveileva. 

 

Näin kahdeksan vuotta myöhemmin voin kertoa, että irttariöverit tuli ja karkkihimo meni, mutta niiden tilalle tuli juustohimo ja miltei samat aatteet on tänäkin päivänä. Porttikieltoa vaan jokaiseen juustotiskiin – ei minua saa sieltä muuten pidettyä poissa. 

P.s Fantasta en edelleenkään en tykkää. En juo sitä koskaan. Maistuu edelleen blandikselta.

 

Tags: