With a shotgun 22 joulu 2011
Päädyttiin sitten ampumaradalle. Olen aina halunnut kokeilla sitä ja innoissani kuin pikkulapsi odottelin tätä reissua. (pikkulapset ja ampuminen samassa lauseessa..)
Matkalla radalle läpi kauniiden vuorimaisemien jossain vaiheessa minun ja kanssamatkustajieni komminikointi ylti jopa sille tasolle, että minulle valkeni kyseessä olevankin jokin haulikkoklubi.
Ei pieniä käsiaseita, ei mitään sellaista. Vain haulikkoja.
Loppumatka menikin sitten miettien kaikkia mahdollisia variaatioita miten onnistuisin vahingossa ampumaan itseni, tai vähintään kaikki muut.
Ja ei se ihan helppoa ollutkaan. Hengissä säästyttiin silti. Haulikko oli niin voimakas, että joka kerta kun painoin liipasinta meinasin horjahtaa taaksepäin. Okei, tai sitten minä olen vaan todella heikko, nimittäin kukaan muu ei horjahtanut. Samperi.
Tasapinon lisäksi piti yrittää muistaa asento, molemmat silmät auki, tukea poskella asetta, mitä samalla yritit painaa tiukasti olkapäätä vasten. Yritä siinä sitten vielä osua lentävään kiekkoon taivaalla.
Osuin silti. Jee. osuin jopa kahteen, mutta sitten meidän opettaja pakotti minut lopettamaan, koska poskestani alkoi vuotamaan verta.
Hienoa, kuka onnistuu pitelemään haulikkoa niin väärin, että saa haavan poskeensa.
Lauri tallensi videolle mahtavat horjumiseni ja toisen osuman.
Jokatapauksessa meillä oli todella hauskaa ja voisin joskus kokeilla tätä uudestaankin. Kaikista hienointa oli kuitenkin se, että Saara, joka ei ole koskaan edes pidellyt asetta ennen voitti koko kisan kuudella osumalla. Pojat (armejan käyneet pojat) saivat viisi ja neljä osumaa.
Ja kaikki pasifistit siellä voitte huokaista helpotuksesta. En ole mikään asehullu, eikä minusta koskaan sellaista tule koska olin niin surkea.
