Archives
 

10 syys 2020

Posted at 20:34h in RANDOM, Uncategorized by
19 Likes

 

Nyt kun olemme Rubenin kanssa tallustelleet pitkin lähikatuja kolme kuukautta, alkaa todella tulla tutuksi korttelin jokainen koira ja niiden ulkoiluttaja.
Lisääntyneet lähimaaston lenkit ovat saaneet minut kiinnittämään huomiota myös mitä ihmeellisimpiin asioihin. Missä kohtaa on röökinstumppeja, missä lähimmät roskikset, missä mikäkin kusitolppa, tai ruohikkonurkka.
Asioita joiden ohi on ennen viilettänyt kuin silmät sidottuna. 

Alan myös oppia miten käyttäytyä koirakohtaamisissa. Osaan jo hieman lukea ihmisten kasvoilta kuka haluaa jäädä juttelemaan ja ketä ei kiinnosta lainkaan keskustella – ja ketkä puolestaan voisi jäädä jaarittelemaan koirista tuntikausia.
Rubenilta tosin puuttuu vielä hieman tämä taito. Jos siltä kysyttäisiin, se haluaisi jäädä nuuhkimaan ja leikkimään ihan jokaisen koiran, ihmisen tai näitä edes hitusen muistuttavan olion kanssa. Pentuenergiaa, rohkeutta ja intoa riittää vaikka muille jakaa. Ei vieläkään arista oikein mitään ja viihtyy koiran kuin koiran kanssa.

 

Kohtaamisia on ollut kaikenlaisia. Pentu vetää puoleensa ihmisiä ihan magneetin lailla. Silloin kun Ruben oli vielä ihan pieni karvapallero, pääsimme kadulla eteenpäin etanavauhtia, mutta nyt saamme tepastella jo lähestulkoon kokonaan vailla ”oooiii” -kiljaisuja.

Kohtaamisista on jäänyt erityisesti mieleen naapurin nainen jonka kanssa jäin juttelemaan kadulle puoleksi tunniksi koirista ja elämästä. Keskustelun päätteeksi nainen tarjoutui koiravahdiksi.
”Asun tuossa kakkoskerroksessa, koska vaan saa oveen koputella”.
Se oli niin kaunis ele. 

Myös nuori poika joka pyöräili kaverinsa kanssa vastakkaisella kadulla ja huomattuaan Rubenin, heitti pyöränsä mukkelis makkelis keskelle jalkakäytävää ja juoksi kadun toiselle puolelle kysymään saako silittää koiraa. Poika oli niin silminnähden innoissaan pennusta etten ole ehkä koskaan nähnyt vastaavaa. ”You are so lucky to have him” -poika hoki taukoamatta ja suostui jatkamaan matkaa vasta kun ohikulkija huusi toiselta kadulta että ei pääse rattaiden kanssa eteenpäin kun pojan pyörä oli esteenä tiellä.

Kerran puistossa nainen halusi ottaa kuvia. Ei yhtä, tai kahta, vaan kymmeniä. Eri asennoissa, eri kulmista ja eri valossa. Kun normaaleja kuvia oli otettu tusina, piti koira kuvata vielä hänen laukkunsa kanssa, niin että kaverit uskovat varmasti että kuvat on hänen ottamia. 

 

Tags:
Print page
19 Likes

14 elo 2020

Posted at 16:07h in Uncategorized by
23 Likes

 

Koiranpentu on asustellut meillä nyt miltei kaksi kuukautta ja pikkuhiljaa alkaa yhteiselomme jo rutinoitua. Ulkoilu, ruoka, leikki, ulkoilu, nokoset, leikki, ulkoilu, ruoka.. Tämä kaava ei tosin ehdi käydä tylsäksi, nimittäin mukaan mahtuu paljon yllättäviä kommelluksia.
Tässä muutama esimerkki:
(Varoitan, postaus sisältää paljon kakka ym sanoja).

 

Kakkakahvi
Olimme lounasaikaan lenkillä ja koska Ruben oli aamulla hoitanut isot aamukakit, olin varautunut lenkillemme vain yhdellä kakkapussilla. Virhe. Lounaslenkillä tulikin niin sanotusti tuplat, eli yhden lenkin aikana kahdet kakat – joista jälkimmäisiin en ollut yhtään varautunut. Tottakai ne tehtiin myös keskelle vilkasta Fredrikinkatua, jossa ei ollut yhden yhtäkään esim. Lehteä, millä jätöksiä kaapia. Ainut mitä siinä tilanteessa keksin, oli kaataa takeaway kahvini jämät viemäristä ja ”scoopata” kakkakikkareet tyhjään kahvimukiin. Kansi vielä päälle pitämään hajuja poissa ja ei muuta kun etsimään roskista. 

Ainut vaan, että niitä roskiksia saakin täällä etsiä. Tuntuu, ettei mm. Fredrikinkadulla ole yhtäkään. Sitä siinä tallustellessani sitten unohdinkin miltei koko asian ja vaistomaisesti kohotin kahvimukin huulilleni ja olin miltei kulauttamassa koirani kakkanestettä kurkkuuni, kunnes jätöksien haju herätti minut muistamaan, että mukissani ei tosiaan ollutkaan enää kahvia. Siellä oli ehtaa ulostetta.

Torttua torttujen kanssa
Samaisella kadulla on kiva kakkukahvila. Katutasolta laskeutuu pienet portaat alas, niin että kahvila on hieman katutasoa alempana. Ikkunan ääressä kakkukahveja nauttivat asiakkaat istuvat baarijakkaroillaan kasvot kohti katua sillä korkeudella, että silmät tapittavat ohikulkijoiden polvia. Tai sitten söpöä koiranpentua joka on päättänyt vääntää jälleen yllättävän isot tortut siihen suoraan oikeita torttua nautiskelevien kahvila-asiakkaiden silmien alla. Katsoin koirani hieman löysää kakkamuffinia ja ikkunan toisella puolella olevia asiakkaita kauhulla, samalla kun koitin löytää jättikassini pohjilta mahdollisimman nopeasti kakkapussit – siinä tietenkään onnistumatta. 

Jouduin laskemaan kassini kakan viereen ja kaivamaan sieltä ulos läppärin ja salikamat ja ties mitä tamponeja, kunnes tuo samperin pussikäärö osui käteeni ja nolona koitan kerätä kakat kahvilan edestä mahdollisimman huolellisesti samalla miettien että teen kohta itselleni kaulakorun noista kakkapusseista kun ne tuntuvat aina olevan väärässä paikassa.

Pullahtaneet pallit
Pikku Rubenpoika on myös päässyt nylkytyksen makuun ja yhtenä iltana kovaa kyytiä sai lintsipeleistä voitettu mopsi pehmolelu. Olin lukemassa kirjaa kun mieheni huutaa, että nyt on jotain vialla. Rubenin pikkupippeli, ei ollutkaan enää kovin pieni, vaan koko homma oli isona punaisena pötkönä pullahtanut esiin ja näytti siltä kun pallitkin olisi tulleet jotenkin ulos siinä mukana. Koira panikoi, me panikoitiin. Mieheni koitti käpälöidä pippeliä ”takaisin”, koira pullisteli silmiään ja minä tein sitä mitä osaan parhaiten – etsin sormet sauhuten interwebistä vastauksia.

Thank god for internet. ”Pallit” olivatkin paisuvaiskudosta ja kaikkitietävän internetin mukaan niiden turpoaminen normaalia.
Nauroimme tunnin helpotuksen ja huvittuneisuuden sekaista naurua. Rubeninkin pikkuveikka palautui normaaliksi ja kaikki oli taas hetken hyvin valtakunnassa. 

 

 

Mites siellä? Onko kenelläkään koiranomistajalla jakaa kommelluksia?

 

Tags:
Print page
23 Likes

16 heinä 2020

Posted at 16:30h in RANDOM, Uncategorized by
30 Likes

 

Onko sillä kylmä, kuuma? Tikku nielussa, punkki korvassa. Analysoimme koiran käytöstä, ilmeitä. Nauramme temmellyksille ja nostamme sen köllimään väliimme sänkyyn. Puhumme työpäivän aikana puhelimessa siitä mikä meidän mielestä on Ruun lempiruoka. Opetan koiran antamaan tassua Aleksin ollessa poissa ja koen suurta ylpeyttä asiasta. Kinastelemme siitä saako vetää hihnasta ja saako sanoa ”istu” millä äänenvoimakkuudella.
Välillä unohdamme, että Ruu on koira. 

Koira joka on ollut meillä nyt tasan neljä viikkoa, mutta tuntuu tavallaan kun olisi ollut meillä aina.
Luin paljon koirakirjoja ennen pennun tuloa, ja sain niistä loistavan pohjan pennun kasvatukseen, mutta samalla koira on kyllä opettanut myös minua. Johdonmukaisuutta, kekseliäisyyttä, lempeyttä, jämäkkyyttä. Kirjat ei kerron minkälainen luonne juuri sinun tulevalla koirallasi on ja hitsi, että tästä pennusta löytyykin roppakaupalla ihanaa luonnetta. Se on rohkea, kiltti, läheisyyttä rakastava, mutta silti itsenäinen, pilke silmäkulmassa temmeltävä energiapakkaus, joka osaa kyllä vetää meitä tismalleen oikeista naruista noilla pikku karvatassuilla. Olemme joutuneet opettelemaan olemaan paapomatta sitä liikaa. Ettei koirastamme kasvaisi ihan lellivauvelia. 

 

 

Nämä neljä viikkoa ovat olleet ihanaa aikaa.
Vaikka ravaan kerrostalomme rappusia ylös alas silmät ristissä aamukuudelta koska yritän opettaa koiraa sisäsiistiksi ja tiedän että aamukakka tulee ennen auringonnousua. Vaikka juoksen ympäri asuntoa talouspaperirulla kädessä pyyhkien vahinkopissoja ja koitan olla ärsyyntymättä kun pentu näykkii varpaitani ihan piraijalauman lailla.
Kun luen isona kysymysmerkkinä pakkausselosteita lemmikkieläinkaupassa, yrittäessäni löytää koirallemme niitä parhaita luonnollisia herkkuja.
Ja kun yritän totuttaa sitä kulkemaan mukanani paikoissa, vaikka se tarkoittaa sitä, että kahvilassa en saa pennun temmellyksen vahtimisen lomassa edes huikkaa otettua tilaamastani kahvista.
Silti tämä kaikki on ollut ihanaa, yllättävän helppoa. Pentu on ollut helppo, ihana ja päiviemme suurin hymyn aihe. Tuntuu, että se on näin kliseisesti sanottuna myös tehnyt meistä vielä paremman tiimin Aleksin kanssa. Juttelemme siitä, miten emme malta odottaa, että pääsemme näkemään lisää pennun kehitystä, opettamaan sille uutta ja tekemään lisää uusia asioita yhdessä sen kanssa.

 

 

Olen yllättynyt:

•Kuinka paljon kiintymystä ja huolen tunteita pentu on saanut aikaiseksi minussa.

•Kuinka nopeasti puhelimeni kuvarulla huutaa tilanpuutetta kun se on täynnä epäselviä pentukuvia ja aivan liian pitkiä koiravideoita.

•Kuinka paljon nautin laittaa aamukahvini take away kuppiin ja kävellä koiran kanssa läheisessä puistossa auringonnousussa, ennen kuin siellä on ketään muita.

•Kuinka paljon aikaa pentu vaatii. Toki tätä osasin odottaa, mutta enemmänkin olen yllättynyt siitä, miten kiitollinen olen myös siitä, että meitä on siitä kaksi huolehtimassa.

•Kuinka nopeasti pentuun on tottunut, vaikka toki ensimmäiset päivät olivat hieman epävarmoja. Esimerkiksi neljä viikkoa sitten olin miltei soittamassa eläinlääkärille koska koira oli mielestäni liian unelias. Nyt neljä viikkoa myöhemmin tiedän sen nukkuvan useita tunteja keskipäivällä ja vain nautin tuosta ”vapaa-ajasta”.
Koiran rytmin ja tarpeet oppii tuntemaan yllättävän nopeasti.

 

Tags:
Print page
30 Likes