MERIMIESSOLMUJA 04 loka 2016

Pelkkä meri ympärillä. Eteenpäin hitaasti purjeilla keikkuva vene. Netti ei toimi, kirja on hyvä. Lasissa limeboolia. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja minä olen löytänyt oman pesäni laivan kannen päällä nököttävästä kumiveneestä. Voiko mikään olla rentouttavampaa?

Katselin koko matkan ylpeänä poikaystävääni nostelemassa purjeita – ystäväkapteenimme oli hyvä opettaja. Minä opin  tekemään siansorkkia, paalusolmuja ja ehkä muitakin, minkä nimiä en kyllä enää muista. Opin fenderivastaavaksi ja löysin piilevän (hyödyllisen) taidon järjestellä ne isot muovipötköt pieneen tilaan penkkilaatikkoon. Vähän kuin pelaisi tetristä! Viikossa oppii kaikenlaista.

Muuten annoin miesten hoitaa ankkuroinnit ja köysien kiristelyt. Löysin oman paikkani – mistäs muualtakaan kuin keittiöstä. Pienessä keikkuvassa keittiössä oli todella rentouttava kokata. Sellainen tyttöjen hetki, ja voi vitsit miten hyviä ruokia saatiinkaan loihdittua vähäisistä vaihtoehdoista. Yllättävän nopeasti sitä heittäytyy pois oman keittiön mukavuusalueelta ja keksii vaikka minkälaisia luovia ratkaisuja, kun kaapeista löytyy lähinnä makaronia, oliiveja ja tonnikalapurkkeja.

Alkaa olla jo ikävä tuota keikkuvaa sijaiskotia. Ympäriinsä purjehtimista, poukamien luokse rantautumista. Lounashetkiä veneessä ja eri saarille öisin rantautumista. 

DUBROVNIK, oli kiva tavata 02 loka 2016

Taksi kiemurtelee vuorikatuja. Tuntuu, ettemme etenisi mihinkään, vaikka matka Dubrovnikin lentokentältä keskustaan on lyhyt. Ylös, alas, siksakkia. Rakastan taksimatkoja lentokentältä kohteeseen. Uuteen kohteeseen erityisesti – ei tiedä ollenkaan mitä tulee seuraavan mutkan takaa.

Tuijottelen ikkunasta sinistä merta ja pikkuhiljaa edessä alkaa avautua muurien ympäröivä vanhakaupunki Grad.
Hitto, pahoittelen voimasanoja, mutta en osannut odottaa mitään näin kaunista. Taksi jättää meidät muurien ulkopuolelle ja kävellessämme kaupungin sisään, avautuu eteeni vielä kiehtovammat näkymät. Pylväitä, kirkkoja, aukioita, suihkulähteitä, pikkuisia kujia. En malta odottaa, että pääsemme viemään tavaroitamme hotellille, vaan kaivan kameran saman tien ja alan räpsimään kuvia sellaisella vauhdilla, että japanilainen turistiryhmä jää ihan kakkoseksi siinä vierellä.

Uijui tuolla on kissa, tuolla pyykkinarulla vaatteita, kapea portaikko minkä reunustalla kukkia, katsokaa mikä ikkuna!

Matkaseurueeni ei ehkä ihan tiennyt mihin oli ryhtymässä kun pyysivät minut mukaan tällaiseen paikkaan ensimmäistä kertaa. Olen jo kauan aikaa sitten luopunut ajatuksesta, että ensin pitää vain nauttia. Antaa verkkokalvojen luoda muistoja kameran linssin sijasta.
Hah, minulla on niin lyhyt muisti, että mieluummin ikuistan kaiken näkemäni kauniin ensin kameralle. Siitä on tullut minun tapani nähdä paikkoja ja nauttia. Toki joskus on poikkeuksia. Päiviä ja paikkoja kun ei kiinnosta kuvata, ottaa lomaa kamerasta, mutta Dubrovnik oli niin kuvauksellinen paikka, että olisi visuaalinen vääryys olla sitä muistikortille tallentamatta.

Olimme kaupungissa vain yhden yön. Söimme mereneläviä – itse pienen vuoren kokoisen annoksen todella herkullisia sinisimpukoita. Joimme viiniä, vaeltelimme kujilla. Saimme päähänpiston seikkailla vedenpinnan päällä kiemurtelevissa tunneleissa. En usko, että sinne olisi saanut mennä, mutta tavallaan eksyttiin vahingossa. Juteltiin ja kikateltiin. Emme itse asiassa edes tunteneet poikaystäväni kanssa kovin hyvin matkaseuralaisiamme, mutta tiesin jo heti ensimmäisestä illasta, että tästä tulisi ihan mahtava matka.

Dubrovnik oli – massoittaan aukiolla vaeltavista keski-ikäisistä turistiryhmistä huolimatta – todella kiva kaupunki kokea.