Ajatus oli ensin simppeli. Halusin pyytää Etelä-Afrikan matkallamme Saaraa kaasokseni ja samalla muistaa häntä samalla jollain pienellä lahjalla. Mutta tottakai mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän tietty innostuin.
Eräs yö en saanut unta ja suunnittelin päässäni kaasokorua. Mitä jos siihen lisäisi jotain pientä persoonallista? Asioita mistä hän tykkää? Simpukka, helmi, nimikirjain, kivi.. Eikö jokaisella ole oma syntymäkuukauden mukaan oma kivi? Otin puhelimeni ja kaivauduin sinivalon loisteessa selailemaan kiviä ja kuukausia peiton alla.
Saaran kivi olisi smaragdi.

Samalla muistin, että meillä saattoi olla smaragdeja kotona. Ei mitään puhtaita ja arvokkaita, vaan kasa vihreitä pieniä kiviä, joita itse asiassa Saaran mies oli meille joskus aikoja sitten antanut joltain kaivos-työmatkaltaan Afrikasta.

Kun aamulla kysyin kiviä mieheltäni, kävi ilmi, että hän oli käynyt niitä näyttämässä jossain ja yksi noista kivistä oli osoittautunut smaragdiksi. Kuinka hassu sattuma! Voisin tehdä tuosta kivestä korun, siinä olisi ainakin sitten persoonallisuutta kun olisi matkannut Afrikasta, Suomeen ja päätyisi lopulta takaisin korun muodossa Afrikkaan 🙂

 

 

Seuraavaksi otin yhteyttä kultaseppään. LH Jewelleryn Linda Haloseen. Hän oli itse ottanut minuun yhteyttä jokunen aika sitten ja sanonut, että jos tarvitsen koruja mittatilauksena, hänelle voisi laittaa viestiä.
Lähetin Lindalle inspiraatiokuvia suunnitelmastani – halusin siron kultaisen korun, pienellä pyöreällä laatalla jossa olisi Saaran etukirjan ja toisella puolella ihan pienellä hääpäivämme päivämäärä. Laatan viereen tulisi kivi roikkumaan jonkinlaisesta sirosta pidikkeestä. Aikataulu oli melko kiireinen, mutta onnekseni Linda sanoi, että koru onnistuu ja vielä suht nopeasti.

Olin t o d e l l a tyytyväinen lopputulokseen. Se oli juuri sellainen kuin olin suunnitellut, mutta vieläkin nätimpi! Annoin sen Saaralle yksi ilta ollessamme kahdestaan ravintolassa ja siitä lähtien se onkin roikkunut Saaran kaulassa 🙂

 

Isot kiitokset vielä Lindalle todella onnistuneesta korusta. 

 

 

Hei terveiset täältä Kapkaupungista. Tarkemmin ystäväni talon vierashuoneen sängystä, jossa olen makoillut nyt liikkumatta lähemmäs 40 tuntia.

Hassua, että matkalle lentokentälle vielä mietin, että olen kyllä onnekas kun ei ole pitkään aikaan joutunut matkustamaan sairaana. No, tottakai sillä samaisella sekunnilla kun astuin koneeseen, tunsin miten kroppani alkoi kuumeilemaan – eikä oloa varsinaisesti auttanut vaihto Istanbulissa ja painavan kamera/läppärikassin raahaaminen läpi eri terminaaleja.

Tilanteesta teki todella epämukavan lentokoneessa vietetty yö. Korkeassa kuumeessa olo kun on epämukava mitä pehmeimmässäkin sängyssä, mutta lentokoneen pienessä penkissä ja pikku turbulenssissa se oli oikein mielenkiintoista. Joka paikkaan särki, oli kylmä ja hiki, kuiva yskä, nieleminen tuntui kun söisi partateriä. Penkki sattui, vaatteet sattui. Jopa silmämuuniin sattui. Istuin vilttikasan alla, itseäni keinuttaen, täristen ja hourien. Näytin muumilaaksosta sienipäissään karanneelta möröltä.

 

 

Kirosin saamani viruksen ja yritin saada itseäni terveeksi ajatuksen, lääkkeiden ja veden avulla. Turha toivo. Kun vihdoin pääsin perille ja sain kuumemittarin kainalooni, näytti se 40 asetetta.
Ja siitä seuraavat 40 tuntia olikin sitten täysin vuoteen oma. 

En kyllä muista milloin viimeksi olisi ollut noin korkeaa kuumetta. Kuume pysyi sitkeästi pari päivää 40 asteessa, kunnes laski tänä aamuna hieman ja nyt olo alkaa jo pikkuhiljaa normalisoitua. 

Taisi olla influenssa ja arvatkaa vain onko tuolla viruksella jo seuraava uhri haavissa. Siinä se mieheni makaa vieressäni vitivalkoisena hikikarpalot otsalla. Naureskelin vain, että läpsystä vaihto. Tervemenoa. 

Toivottavasti pikku Leon ei vain tule kipeeksi. On hankalaa pitää etäisyyttä kun tekisi vain mieli halia tuota söpöä pikkuista, mutta onneksi tässä on vielä kaksi viikkoa aikaa.

Palaillaan paremmilla energioilla ja kunnon kuvilla myöhemmin 🙂

P.s Olenkohan mä nyt se tyyppi joka sairastutti koko lentokoneen?

Tags:

 

Tiedättekö sen tunteen kun välillä katsoo vaatekaapissa roikkuvaa kirjavaa röyhelöistä kukka/pöllö/banaani -kirjailtua kietaisupaitaa ja miettii, että mitäs hittoa, missä ihmeen mielentilassa olen tuonkin saanut hankittua?

Eipä siinä, jos tykkää röyhelökukkapöllöbanaaneista, mutta itseni tuntien ne ovat siistejä sen yhden kerran ja jäävät kuitenkin käyttämättöminä kaapin perälle odottamaan jotain teemajuhlia, joita ei koskaan ole kuitenkaan edes tulossa.

Mitä yksinkertaisempia hankintoja teen, sen useammin niille on käyttöä. Se on onneksi opittu nyt jo kantapään kautta ja pikkuhiljaa vaatekaappi alkaa näyttää sellaiselta, että vaatteet ovat monikäyttöisiä, helposti yhdisteltävissä ja hyvin istuvia. Ajattomia. 

 

 

Tässä yksi sellainen asukokonaisuus joka on ollut päällä lukuisia ja lukuisia kertoja monissa eri tilaisuuksissa, niin töissä kuin vapaalla. Vaatekaapin todelliset kulmakivet; farkut, t-paita, bleiseri, nahkanilkkurit, villakangastakki ja arkilaukku, jonne mahtuu läppäri tai salikamat. 

Ei mitään sen kummempia.

 

Kuvat: Sara Vanninen

Tags: