RANSKAN RATSASTUSLOMA – ratsastustunnit 08 syys

Château d’Ygrande heinäkuu 2019

Herään retkisängystä ja tuijotan kattoikkunaa miettien missä helkkarissa olen. Olen herännyt ilmeisesti ennen herätyskelloa ja pian tajuan miksi. Aina odottaessani jotain innolla, herätän itseni omilla  päänsisäisillä herätyskelloilla.
Herätän ystäväni laulamalla epävireisesti hyvää huomenta ja alan purkaa innoissani uusia ratsastustarvikkeita matkalaukusta.

Kypärän turvavaatimukset ovat muuttuneet tässä vuosien varrella ja uusi kypärä tuntuu hassun paksulta. Ratsastuslegginssit tuntuvat mukavilta, kuin toiselta iholta – ostin ne koska Ranskassa olisi kuuma ja taputtelen itseäni olalle onnistuneesta ostoksesta. Sujautan jalkani upouuteen ratsastussaappaaseen, ihaillen samalla sen hienoa muotoilua, kunnes tajuan, että toinen saapas tuntuu todella oudolta. Tutkailen hetken saappaita ja tajuan, että minulle on nyt käsissäni kaksi oikean jalan saapasta. Toinen koossa 36 ja toinen 37. ”Missä hitossa mun vasemman jalan saapas on?” Huudan täysiä ja herätän ystäväni viimeistään tällä kiljaisulla. Muistan kuinka sovitin myyjän kanssa kahta eri kokoa ja ilmeisesti saappaat ovat menneet hänellä sekaisin siinä pakkaustilanteessa. Ärsytti, mutta en halunnut antaa saappaiden pilata aamua, varmasti tallilta löytyisi kengät mitä voin lainata. Itsellänihän kun on vain sandaaleita mukana. 

Kipitämme ratsastuskamoissamme aamiaiselle (minä muuten täysin varustautuneena, mutta flipflopin jalassa) ja jälleen ihastelemme ravintolan terassilta avautuvia maisemia.
Aamupala on simppeli. Croisantteja, juustoja, leikkeleitä, jogurttia ja kananmunia – joita sai itse keittää oudossa laitteessa. Kiikutamme aamupalamme terasille ja sitä nakertassamme tivaan ystävältäni, jolla on ollut koko ikänsä omia hevosia (ja on meistä kolmesta kokenein ratsastaja), että pärjäänhän nyt varmasti ratsailla? Olen ratsastanut hänen hevosellaan pikaisesti jokunen vuosi sitten ja hän lohduttaa, että taitoni ovat kyllä oikein hyvin tallella. Silti jännittää – muistankohan edes miten enää satuloida?

Talleilla meitä odottaa kolme isoa hevosta. Harmaa, valkoinen ja ruskea. Harjamme ne, puhdistamme kaviot, sekä satuloimme ja puemme suitset. Olen tyytyväinen, että muistin tämän kaiken. Talutamme hevoset kentälle ja nousemme selkään. Hevoseni vaikuttaa erittäin leppoisalta – ehkä vähän liiankin. Huomamme pian nimittäin kaikki, että nämä hevoset eivät liiku askeltakaan, ellei heitä todella siihen pakota. 

Ensimmäinen tunti oli hieman haastava.
Opettajamme ei puhunut juurikaan englantia ja hevoset olivat hyvin uneliaalla tuulella. Hevoseni toki ravasi ja laukkasi, mutta todella voimakkaammilla avuilla. Opettaja hoki koko ajan ”stick stick, more energy”, mutta meistä tuntui oudolta, että hevosia olisi pitänyt lyödä niin paljon raipalla. En muista koskaan ratsastaneeni sillä tavalla Suomessa ratsastuskouluissa.

Olimme kaikki kolme aivan loppu tunnin loputtua ja spekuloimme hevosia. Ehkä heillä on niin eritasoisia ratsastajia, että hevoset testaavat jaksaako tämä uusi pistää heihin liikettä, tai ehkä heitä ei ratsasteta tarpeeksi? Vai voisiko se olla kuumuus? Ratsastimme tosin aikaisin aamulla, jolloin ei ollut vielä mitenkään erityisen kuuma, mutta olihan helle jatkunut täällä jo useita päiviä. 

Seuraava päivä meni hieman paremmin.
Hevosten kanssa joutui tehdä paljon töitä, mutta he olivat nyt hieman kuuliaampia. Itse olin tosin jo niin onnellinen siitä, että sain olla hevosen selässä. Ei haitannut, ettemme tehneet mitään erityisen haastavia juttuja. Kielimuurikin oli aikamoinen, joten ravailtiin ja laukkailtiin vain, sekä käytiin kävelylenkkejä maastossa. 

Meidän viereisellä kentällä oli aina samaan aikaan aamutunnilla poniryhmä. Äiti ja kaksi nuorta lasta. Näillä poneilla olikin sitten energiaan meidän isojen hevostenkin edestä, nimittäin ne villiintyivät vähän väliä ja kaikki ratsastajat äidistä tyttäriin tippuivat vuoroperään selästä. 

Erityisen hurjalta meininki näytti maastossa kun poniryhmä tuli meidän perässämme ja yksi poneista säikähti, heitti pikkutytön selästään ja lähti vauhkona laukkaamaan meitä kohti. Olimme pienellä polulla ja ensin kuulen hirveää huutoa, sitten itkua, koirakin haukkuu jossain ja lopulta vauhkoontunut poni juoksee meitä kohti hiekka vain pöllyten. Olimme pienellä polulla, eikä hevosilla ollut tilaa väistää, joten katsoimme parhaaksemme hypätä äkkiä selästä ja vetää hevosemme polun reunaan pois vauhkoontuneen ponin jaloista. Selästä tippunut tyttöraukka oli osunut aitaan ja murtanut kylkiluunsa. Juttelimme tytön äidin kanssa seuraavana päivä ja saimme kuulla, että kyseessä oli onneksi vain pieni murtuma. Pakko myös nostaa hattua heidän asenteellensa. Äiti ja toinen tytär olivat uudestaan seuraavana päivänä taas ratsastamassa. 

Kaiken kaikkiaan ratsastuksesta ei saanut irti ihan sitä mitä saa Suomessa tunneilla. (Kun ranskan jälkeen kävin täällä ratsastustunnilla, tuntui kuin hevonen olisi lähestulkoon tanssinut allani).
Silti kokemus oli ihan mieletön ja kuinka usein sitä nyt pääsee ratsastamaan noin upeissa maisemissa ja yöpymään mielettömässä maalaiskartanossa keskellä hevospeltoja?

Menisin tänne kyllä ehdottomasti uudestaan, mutta ehkä varaustilanteessa pyytäisin jos olisi mahdollista saada englanninkielentaitoinen opettaja ja kyselisin myös onko hevosia eritasoisia 🙂

LUE MYÖS:
Ranskan ratsastusloma – ensimmäinen päivä