VOISINPA SOITTAA 12 marras 2015

Viime viikolla uuteen puhelimeeni yhteistietoja synkronoidessa, sain iCloudista läjän jo kertaalleen poistettuja numeroita. Niitä yksitellen näpytellessäni takaisin roskakoriin, tuli eteen tuttu numero. Isä.
Tuijotin sitä varmaan useita minuutteja ja mietin vain, että voisinpa soittaa.

Ennen me soiteltiin aina. Melkein joka päivä. Nyt kaduttaa, että loppua kohden sanoin aina vain useammin ”sori on vähän kiire, jutellaan myöhemmin” – vaikka oikeasti ei voinut olla niin kova kiire mihinkään.
Harmittaa, että vaikka asuttiin lähekkäin, en vieraillut tarpeeksi usein.

Tiedättekö mikä on hassua? Elokuussa 2013 mummini minulle soittaessa, tiesin tismalleen mitä uutisia saisin, vaikka en tavallaan osannut niitä mitenkään odottaa.

Tiesin isäni elämäntavoista, ettei hänelle ehkä ollut luvassa sitä pisintä vanhuutta kiikkutuolissa, mutta en silti osannut odottaa, että nopeasti tulisi aika kun ei enää ikinä soitellakaan.
Että se mustavalkoinen suomifilmi jäi sinä kesäiltana viimeiseksi ja mentyään nukkumaan, ei koskaan enää heräisi.

Olin aina kai vähän isän tyttö. Ei minua koskaan haitannut vaikka ystävieni isät olivat ihan erilaisia. Normaalit työt ja harrastukset.
Oma isäni kuunteli rokkiklassikoita vinyylilevyiltä, poltti tupakkaa ketjussa. Ei oikein koskaan käynyt kunnolla töissä, valokuvasi silloin tällöin, reissasikin kai joskus. Istui vähän liikaa kapakoissa.
Silti osoitin ylpeänä tuota pitkätukkaista laihaa pitkää miestä ala-asteen kevätjuhlissa. Sanoin kavereille, että tossa on mun isä ja juoksin halaamaan.

Ehkä se juominen ei koskaan haitannut, koska isäni oli niin kiltti. Ei koskaan korottanut edes ääntään. Huumorintajuinen ja todella rakastava.
Ehkä se ei haitannut, koska tiesin miten paljon se haittasi häntä itseään. Yritin ymmärtää ja annoin anteeksi jo kauan ennen kuin ymmärsin mitä alkoholismi on.
 

Mietin vieläkin toisinaan, nukkuiko isäni pois ajatellen, että oli jotenkin epäonnistunut, ettei ollut tarpeeksi hyvä. Muistaakohan hän sitä puhelua kun kerroin, että minulle hän oli paras mahdollinen?
En olisi puoliakaan siitä mitä olen nyt ilman isääni ja tätä kaikkea. Ilman muuta perhettä, ystäviäni ja kaikkia niitä elämän ylä–ja alamäkiä. Kokemuksia.

En tiedä miksi kirjoitan tätä juuri nyt. Ehkä se oli se isänpäivä, haudalla käynti, vanha numero tai radiosta soiva Beatles. Ehkä tämä on joku avoimuuspuuska, mitä toivottavasti en kadu myöhemmin. Ehkä ajattelin että jollain tapaa tämä voisi auttaa jotain toista jotenkin. Ja vaikka ei auttaisikaan, niin ehkä ne joilla on mahdollisuus vielä soittaa, muistaa ottaa sen ajan 🙂

    * 
 

I wish I could call him.

I was synchronizing my contacts on my new iPhone when iCloud suddenly sent me a bunch of old numbers I’ve deleted before. I started re-deleting them one by one when I came across a familiar number. Dad. I stared at the number for several minutes thinking I wish I could call him.

We used be in contact almost every day. I regret now that towards the end I used to always say ”sorry I’m a bit busy, I’ll speak to you later” – even though I wasn’t actually in a hurry anywhere. I regret that I didn’t visit often enough, even though we lived really close.
 

It’s strange but on that day in August 2013 when my grandmother called, I already knew what she was going to tell me, even though in a way I couldn’t expect it at all.

I knew that based on my dad’s lifestyle that he wasn´t going to have the longest life, growing old in his rocking chair. Still I didn’t expect that very soon would come the time when we didn’t call each other anymore. The black and white movie would be the last movie he ever saw and when he went to sleep that night he would never wake up again.
 

I guess I’ve always been a daddy’s girl. It never bothered me that my friends dads were different, they had normal jobs and hobbies. My dad listened to rock ‘n roll classics on vinyl records and chain-smoked. He never really had a ”real job”. He photographed once in a while and travelled every now and then. It could’ve been that he spent a bit too much time sitting in bars. However, despite all this, when I was in elementary school I used point at the tall skinny man with long hair and proudly tell my friends ”that’s my dad” and then run over to hug him.
 

I think the drinking never bothered me that much because dad was so kind. He never raised his voice to me. He had a brilliant sense of humor and he had the biggest heart. Maybe it didn’t bother me because I knew how much it actually bothered him. I tried to understand and forgave him long before I even understood what alcoholism meant.

Sometimes I find myself wondering if he passed away thinking that he somehow failed, that he wasn´t good enough. Did he remember the phone call when I told him that he was the best dad to me. I wouldn’t be half the person I am today without my family, friends and the ups and downs of life. Experiences.

I wonder why I’m sharing this story with you now. Maybe it was Father’s day, visiting his grave, the old phone number or was it the Beatles playing on the radio? Maybe I just got a sudden burst of honesty and openness that I wish I don’t regret later. Maybe I feel that my story could help someone in a similar situation. Even if it doesn´t help anyone, then maybe the ones that still have the chance to make that call, will remember to take that time and pick up the phone.