black&yellow 28 elo

Nyt on kyllä pahoja ongelmia täällä ruudun toisella puolella. Aloitin kirjoittelemaan päivästäni, mutta homma ajautui jälleen kerran raiteiltaan ja vieläpä 16vuoden päähän. Pahoitteluni.

Kiitos ystäväni, joka lainasi autoani ja yllättävän menon edessä käytin pitkästä aikaa bussia.
Minulla on typeriä bussitraumoja.
Olen myös autoileva ääliö (tekosyynä yötyöt, mitä on miltei mahdotonta tehdä ilman autoa). Tiedän siis erittäin hyvin julkisen liikenteen olevan parempi ja ekologisempi vaihtoehto ja nostan kaikille mielummin autottomille ihmisille hattua ja peukaloita.

En vaan ole koskaan ollut hyvä käyttämään julkista liikennettä, vaikka 12 vuotta päivittäistä totuttelua on pohjalla.
Pienenä matkustin kouluun junalla ja kahdella eri bussilla. Talvipakkasilla odottelu, myöhästely, seisoskelu, ruuhkat ja tungos edesauttavat epämukavuuden tunnettani julkisissa kulkuvälineissä, mutta bussit ne ovat vielä asia ihan erikseen, koska busseja joudut itse pysäyttämään ja tämähän tuotti lukiäiriöiselle pikkuminälle lieviä ongelmia.

Kuljin numerolla 110. Typerä 110.
Jostain syystä yksinkertaiset kolme numeroa näyttivät aina useimmiten joltain muulta ja useimmiten nousin 101 bussin kyytiin.
Muistan ikuisesti ensimmäisen matkani väärässä 101 bussissa. Olin ehkä toisella luokalla ja ujo kuin mikä.
Siinä vaiheessa siis kun olin jo ihan varma, että maisemat näyttivät täysin vierailta, en uskaltanut sanoa mitään. Istuin bussissa koko matkan sen päätepysäkille asti. Vasta kun bussi oli tyhjentynyt kaikista matkustajista uskaltauduin kysymään kuskilta, että eikö tämä olekaan bussi numero 110?

Olinpas nokkela!
Tässä vaiheessa olimme jo siis Helsingin linja-autoasemalla ja oma määränpäänihän olisi ollut Espoossa Kilossa.
Bussikuski oli ystävällinen (tai outo) sanoi vain, että ei hätää hän vie minut kotiin.
Niin me sitten tupruttelimme puoli tuntia tyhjällä bussilla minun kotipihalleni. Toivoin, että naapurin lapset olisivat olleet pihalla leikkimässä, olihan se hurjan siistiä saada oma bussikuljetus kotiovelle! Äidilleni en taas jostain syystä uskaltanut kertoa, kuin vasta aprillipäivänä (ajattelin ,että jos hän suuttuu, voisin pelastaa tilanteen laittamalla kaiken aprillipilan piikkiin). Tietenkään hän ei suuttunut, neuvoi kysymään aina kuskilta heti mikä bussi oli kysessä, mutta enhän minä uskaltanut. Nousin väärään bussiin vielä varmaan kymmeniä kertoja.

Kyllä on pahimman luokan traumat taas kyseessä, mutta oikeasti, vielä tänäkin päivänä tirkistelen bussinnumeroa tarkasti, vaikka osaan jo erottaa numerot ihan normaalisti.

Bussin pysäyttämisen lisäksi vainoharhainen, nirso ja ujo minäni ei myöskään rakasta metroja, koska aina voi tulla kirvesmurhaaja, tai joku työntämään sinut laiturilta. Ratikoissa aina se pissan hajuinen humalainen istuu juuri minun viereeni ja junat ovat kolkkoja ja pelottavia (omistan myös junatraumoja, mutta säästän teidät niiltä tältä erää).

Jotta en tuntisi itseäni ihan totaaliseksi kermaperseeksi, niin sanokaan nyt että siellä on joku toinenkin joka ei nauti julkisista kulkuneuvoista? Kirvesmurhaaja pelkoja, enyone?

Okei palataan takaisin 16 vuotta. Perjantain luipaamani asu on tässä.
Sinappi väri jakaa edelleen mielipiteitä- jopa omiani. Välillä se on kamala, kuin oksennus, välillä ihan kiva ja pirteä.

Toppi: VeroModa. Housut, kengät, vyö: H&M. Laukku: Mango.

Kenen muun mielestä näytän epänormaalin pieneltä?