Törmäys 15 elo

Topp 

Ajoin sitten aamuruuhkassa niin sanotusti kolarin. Muistan vielä kovin tuoreeltaan sen ensimmäisen kerran kun joku töksäytti omaan takapuskuriini kiinni. Olin vähintään pissiä housuuni, mutta nousin silti teatraalisesti autosta huutaen lausahduksia ”taliaivolle joka ei osaa katsoa eteensä” ja mietin miten oikeasti joku voi olla niin sokea että onnistuu moisessa.
No, näköjään näin sokea kuin minä eilen kello yhdeksältä kehä ykkösellä.

Edellä ajava päätti nimittäin tehdä sellaisen äkkipysähdyksen, että vaikka kuinka nopeasti refleksini käskivät jalan jarrupolkimelle oli peli jo menetetty ja autoni liukua töräytti suoraan siihen edellä olevan perään. Kuului vielä sellainen rysähdys että olin valmis jo sanomaan heihei autolleni tai melkeinpä jopa hengelleni, mutta arvatkaapa mitä tekee toinen osapuoli? Jatkaa matkaa! Hyvin hämilläni tästä otin toisen kaistan ja ajoin juuri perään ajamani auton viereen. Yritin siinä heilutella/viittoa/huutaa että ”hei ajoin juuri perääsi, mennäänkö tuohon sivummalle?!” mutta ei, nainen siellä autossa vain pudistaa päätänsä ja yrittää päästä minusta eroon. Jatkoin viittomista, elehdin että avaisi ikkunan, huutelin että mennään sivummalle, mutta tämä itsepintaisesti jatkaa matkaa. Olin jo luovuttaa kunnes nainen vihdoin viitsi raottaa ikkunaansa ja sanoi ”okei sitten”..
okei sitten? Ajoin juuri perääsi, mutta okei sitten! Huh sinulla pitää olla todella kova kiire.

Tien reunassa huomasin, että naisen autoon ei ollut tullut jälkeäkään, ei mitään! Ja mikä oudointa ei ollut naarmuakaan minunkaan autossani. Annoin kuitenkin naiselle numeroni ja pyytelin vuolaasti anteeksi. Hän tosin vain jatkoi ripeästi matkaansa vihaisena enemminkin siitä että olin vienyt hänen aikaansa kuin ajanut hänen peräänsä.

En vieläkään voi uskoa että niin kovasta törmäyksestä ei tullut mitään ulkoista jälkeä.
Ehkä autollani on nyt sisäinen verenvuoto.

P.s Ihanaa on taas shortsikelit!