Mini minä. 26 touko

Nyt mennään kauas. Niin pitkälle siihen aikaan, kun minä olin vielä blondi.
Olin perheemme ainut vaaleatukkainen. Isäni, äitini ja isosikoni  (myöhemmin myös pikkusiskoni) kaikki omistivat tumman pitkän tukan. Minä puolestani sain odottaa monta vuotta ennen kuin tukkani edes kasvoi ja kun se kasvoi, kasvoi se kiharana vaaleana haituvana.

Balilaisen tanssin oppilas. Olin muistaakseni siinä aika surkea.

Ayu(Balichild) minä ja isosiskoni. Huomatkaa toki muodin edelläkävijät. Siskoni mansikkapuku- haute couture!

Isä.

Isosikoni piti tuota lippistä varmasti ylästeelle asti.

Minä ja ystäväni. Väristäni päätellen voisi kuvitella, että harjoitin itsestäänruskettavien käyttöä jo ihan lapsena.

Vietimme (kuvista päätellen) lapsuudessani paljon aikaa Balilla. Tuolloin ei kujilla vaaleat enkelikaharat olleet jokapäiväinen näky, mutta jokapäivä minä sain siitä kyllä kuulla, tai pikemminkin tuntea.
Kaikki aina halusivat koskettaa hassua valkoista tukkaani ja minä- joka olisin voinut kääntää tilanteen edukseni ja loistaa valokeilassa, itkin kauhuissani, että mitä nämä ihmiset haluavat kokoajan höösätä minun ja tukkani ympärillä.

No, vuosien varrella tukkani tummui, niinkuin oli odotettavissa ja ei ollut enää niin orpo olo tummapäisten perheenjäsenteni keskellä.

Harmi, että minulla ei ollut enenpää kuvia näyttää lapsuudestani.
Lapsuuteni oli mielestäni loistava ja täynnä ihania muistoja. Kuvia on toki jäljellä, mutta ne ovat vintillä albumissaan laatikon pohjalla suuren roinakasan takana.
Joskus vielä kaivan ne sieltä esiin ja skannaan koneelleni. Ehkä tekin näette ne joskus.
Varoitan: näytin teininä ihan pojalta.