Have you ever been to an abandoned factory? 08 kesä

Toki tuomiokirkko on upea ja museot mahtavia, mutta me halusimme Berliinistä jotain muuta. Ystävämme vinkkasi Alternative tour – sivusta, siellä oli kuulemma vaihtoehtona Twilight Berlin Tour, missä mennään kokemaan ja näkemään urbaania Berliiniä illalla hylättyihin taloihin, kummallisiin taidetapahtumiin, ehkä jopa metrotunneleihinkin. Metrotunnelithan ovat maailman kiehtovin asia. Pienestä pitäen tuijotellut nenä kiinni lasissa metrotunneleissa ja kuvitellut siellä asuvan olioita.    

Kierros alkoi tv tornin vierestä strarbucksin edestä kello kuusi. Saavuttuamme paikalle oli aluksi hieman vaikea hahmottaa mikä oli meidän ryhmämme – paikalla kun oli sekalaisesti monen näköistä ryhmää ja seuruetta. Aloin jo hakeutua reunassa hiljaa seisovien nuorten joukkoon, kunnes lähempää huomasin heidän olevan vain kaveriporukka hengailemassa aukiolla. Olisiko ollut vähän noloa pyllähtää siihen keskelle ja tokaista, että noniin milloinkas lähetään vähän tunneleihin?

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin hahmottaa porukkamme, siinä oli n. 20 ihmistä ja he olivat tekemässä lähtöä ja kello oli kuusi. Tämän sen täytyi olla. Lähdimme talsimaan ryhmän mukana ja päivittelin Laurille miten paska vetäjä meillä oli kun en kuullut mitään mitä hän sanoi. Kaikki myös tuntuivat tuntevan toisensa. Selvästi joku iso kaveriporukka oli päättänyt seikkailla juuri samana päivänä meidän kanssamme. Kävelimme ikuisuudelta tuntuvan ajan, tähyilin jo viemäreitä kohti. Ehkä laskeutuisimme sellaisesta metrotunneliin? Se olisi jännää. Ja sitten me pysähdyttiin. Hiljaa puhuva nainen keräsi kaikki kokoon ja minä Lauri käsipuolessani ängin oikein eturiviin. Halusin kuulla mitä se nainen sanoo. Päästyäni oppaan eteen pysähdyin ja hymyilin hänelle innoissani, joko nyt metrotunneliin? Juu, ei lähellekään. Nainen kohotti minut nähdessään kulmakarvojansa ja tokaisi "how can i help you?" Saatan joskus käydä vähän hitaalla, mutta tällä kertaa hyvin nopeasti minulle valkeni että olimme seuranneet kokoajan väärää ryhmää. Käännyin oitis lähimpää seinää päin ja seisoin siinä ikään kuin nurkassa häpeämässä. Kuulin Laurin kysyvän, että eikö tämä ole twilight tour, mihin nainen vastasi että ei he ovat vain menossa kaveriporukalla ravintolaan syömään. Olisin halunnut uppoutua siihen seinään, itse asiassa olinkin painautunut siihen jo niin tiiviisti että nenänpääni kosketti tiiltä. Kuulin Laurin ja porukan nauravan takanani, mutta minua ei naurattanut.

Kasvot edelleen seinässä pakenin takavasemmalle. Lauri soitti oikealle ryhmänvetäjälle, minkä numeron oli onneksi tajunnut ottaa muistiin. Huutelin perästä, että sano meidän jumittuneen ruuhkaan, sano, että kaadoin hodarikärryn ja meidän piti auttaa nakkien keräämisessä, sano.. "hahaha, we followed the wrong group!" kuulin vain Laurin nauravan puhelimeen. Hitto, nyt jouduin kohtaaman toisenkin nauravan ryhmän. Tämä ei alkanut hyvin.

Ryhmä lupasi odottaa meitä ja siinä juostessamme katujen halki alkoi minuakin jo naurattaa.

Tämä ei tosiaan ollut tavallinen kierros. Paikalla meitä oli oikeasti vain yhdeksän. Australialainen taiteilijatyttö, toinen australialainen seksuaalivähemmistöä edustava poika, yksinäinen, mutta selvästi vähintään kolme päivää putkeen juhlinut espanjalainen mies, kolme hyvin normaalia miesnuorukaista jenkeistä, minä, Lauri sekä ryhmän vetäjämme n. kolmikymppinen rennon oloinen nainen. Matkamme aikana porukka vitsaili, joi kaljaa ja opas pummi minulta tupakkaa.

Kierroksen ensimmäinen etappi. Hienolle alueelle entiselleen jäänyt kuja. Kujan päässä oli baari ja baaria vastapäätä portaat kellarissa pidettävään robottinäyttelyyn? Paikkaa kutsuttiin monsters cabinetiksi. Robotit olivat baarin pitäjien omatekemiä. Alhaalla pimeässä robottiluolassa ei saanut kuvata, mutta voin kertoa mitä se oli; hämmentävää. robotit olivat isoja, niillä oli monta silmää, suuta ja korvaakin. Jokainen soitti erilaista musiikkia, tanssi, tai liikkui muuten vain epämääräisesti. Meidänkin piti tanssia mukana. Se oli selvästi joistakin hieman kiusallista, mutta hyvin kaikki kuitenkin keinuivat. Kierros päättyi peilihuoneeseen, missä yksi monipäinen jättirobotti lauloi psykedeelistä musiikkia ikuisuudelta tuntuvan ajan. Opas ei tullut sinne mukaan, sanoi että se on vähän niin kuin matka omaan sisimpään? Minusta pikemminkin keino tulla hulluksi.

Robottishown jälkeen napattiin baarista bisset kouraan ja ihasteltiin kujan seinät tupaten täyteen maalattuja graffiteja.

Seuraava etappi oli pitkän ratikkamatkan päässä jossain kerrostaloalueen pihalla. Siellä järjestettiin jokin taiteilija-ilta. Taiteilijailta minne oli saapunut n. 5 taiteilijaa. Loput olivat kuulemma olleet edellisenä päivänä liian humalassa. Jatkoimme matkaa. Jälleen ratikkamatkan ajeltuamme saavuimme itä-Berliiniin, missä ei oikein muuta ollutkaan kuin hylättyjä taloja. Kiersimme erään ison tehtaan taakse ja vikkelästi pujottauduimme aidan ali tehtaan pihaan.

Laulavat robotit eivät ihan auenneet minulle eikä taiteilijoiden feidaama iltakaan, mutta tämä oli varsin mielenkiintoinen paikka. Osassa hylätyistä halleista oli rotkoja, vettä, aukkoja, lasinsirpaleita minkä yli piti hyppiä, joidenkin sisälle oli alkanut jo kasvaa pensaita, kaikkialla oli maalauksia ja ränsistyneitä tavaroita. Opas kertoi, että kerran yksi poika oli tippunut aukkoon – hänelle ei ollut käynyt kuinaan, eräs tyttö oli kiertuetta edeltävänä yönä nähnyt unta että tehtaassa tapahtuisi jotain pahaa, hän oli kuitenkin saapunut paikalle mutta jättänyt kierroksen kesken heti tehtaan nähtyään, se oli kuulemma aivan samanlainen kuin unessaan- mitään pahaa ei kuitenkaan loppuryhmälle käynyt ja kerran turistit olivat ottaneet kuvia pimeästä huoneesta, mutta kameraan oli ilmestynyt jotain aivan muuta – Minä otin siitä samasta huoneesta kuvan eikä minun kameraani tullut mitään.

Kierreltyämme muutamat tehtaat lähdimme takaisinpäin aikeena päättää kiertue hylättyyn, mutta jälleen nuorille kunnostettuun vanhaan rautatieasema-alueeseen. Ei siis metrotunneleita tällä kertaa. Aika mälsää.

Se oli aika hieno paikka. Ei ollenkaan ränsistynyt, vaan todella siisti, valoisa ja uudehko. Pihalla oli vanhasta bunkkerista tehty kiipeilyseinä, muutama baari söpöillä terasseilla ja erivärisillä valoilla varustettuna. Eräässä hallissa oli vielä iso skeittihalli ja ulkona toinen toistaan jälleen hienompia piissejä. Opas kertoi tarinoita monista graffitimaalauksista. Usein sama taiteilija maalasi aina samanlaista kuvaa. Mrs 6 pelkkiä numero kutosia, joku maalasi lapsia kertoen niiden kautta jotain poliittista sanomaa ja kolmas tyttöjä joidenka naamasta kuvastui aina eri ilme sen mukaan mitä mieltä taiteilija itse oli kadusta, taikka alueesta minne tytön oli maalannut.

Erkanimme porukasta yli neljän tunnin mielenkiintoisen kierroksen jälkeen ison sillan kohdalla. Sillan minkä sisällä vielä vuosi sitten oli toiminut salabaari. Iso yökerho, minne ei ollut muuta sisäänkäyntiä kuin sillan päädyssä olevan kebabkioskin vessa. Eli vessan sisällä oli toinen ovi minkä takana seisoi portsari ja porukka ihmetteli miksi kebabravintolan vessaan oli aina niin pitkä jono.

Sellainen päivä. Kierros maksoi 20euroa ja oli kyllä sen arvoinen.