Painotetaan heti alkuun, että ihanampi kuin kamala, mutta ei kai se ole salaisuus, että perhelomatkin voivat olla välillä haastavia? Tykkään perheestäni älyttömästi, mutta jännä miten sitä aina vain helpommin kinastelee sisarusten kuin esim. kaverusten kanssa ja kaikki perheenjäsenet ovat erimieltä lähes jokatoisesta asiasta.

Meidän perheessä on pelkkiä naisia, kunnon akkavalta ja kaikki ihan erilaisia. Ei millään tavalla vääränlaisia, vaan ihania omia persoonia, mutta jos vertaa vaikka meitä sisaruksia, niin ollaan me kuin päivä yö ja.. vasara.

Myönnän. Voisin itsekin olla empaattisempi ja vähemmän suorasanainen (taidan olla siis olla tuo meidän perheen vasara), mutta onhan sen nyt kumma kun autossa aikuiset ihmiset kinastelevat tunnin siitä kuka saa istua milläkin paikalla. Yksi lähtee lätkimään koko autosta, minä painan vain kaasua, samalla kun kolmas pitää mykkäkoulua ja neljäs yrittää soitella autosta juuri karanneelle ”tule nyt takaisin” –puhelua.

 

Perheen kesken kun on kai aina helpompi olla dramaattisempi ja näyttää erilailla tunteensa. Sisarukset eivät laita välejään poikki pienestä kinastelusta vaan seuraavana päivänä koko asia on jo maton alla ja äidille saa itkeä.. no ihan kaikesta.

Perhelomat ovat haastavia, mutta omalla tavallaan terapeuttisia ja kasvattavia.
Varsinkin jos olet pitkällä lomalla täysin pallon toisella puolella ja kriisiratkaisutaitoja on taiottava jokainen vuorollaan ties mistä taikurin hatusta.

 

 

Kaiken kaikkiaan perheloma siskoni luona muutamaa kommellusta lukuun ottamatta Kanadan Calgaryssä oli superhauska. Ajoimme pari roadtrippiä, näimme eri vuoristokyliä ja mitä upeimpia maisemia. Kävimme ostoksilla, syömässä, kävelyillä ja juhlimme äitimme syntymäpäiviä. Pääsimme jopa siskojen kesken kurkkaamaan hieman menoa Calgaryn baarissa lauantai-iltana. Mikä on aika ennenkuulumatonta – jos ei nimittäin lasketa mummomme kylä-kuppilaa, emme ole koskaan olleet yhtä aikaa ulkona juhlimassa.

 

Miten teidän perhelomat? Ihania, kamalia, vai ihania -ja kamalia?
Ja pliis älkää jättäkö kommenttiboksia tyhjäksi tai perheeni nirhaa minut sanomatta, että olen täysin yksin näiden perheloma ajatuksieni kanssa 😀

 

Lueskelin omia postauksiani taaksepäin ja tajusin niiden olevan aikalailla matka-aiheisia pintaraapaisuja, reseptejä tai asupostauksia ilman sen kummempaa aihetta.

Puolustuksekseni: matkapostaukset on reissukiireissä ollut helpompi pitää matkavinkki-tyylisinä, reseptien väliin ei hirveästi kuulu vuodattaa päivän vitutuksia ja asupostauksia tehdessä tuntuu, että aivot ovat olleet ihan kesälaitumilla. Joskus on helpompi vain höpistä niitä näitä kun pää ei osaa yhtään runoilla.
Small talkia, vaikka en edes pidä koko small talkista.

 

Joten mitä minulle sitten oikeasti kuuluu?
Älkää odottako mitään jymypaljastuksia. En ole eronnut, raskaana tai ostamassa asuntoa Alaskasta.

  • Olen kompuroinut arjen ja loman välimaastossa. Hieman jetlageissani ja vähän uupuneena. Tuntuu ihanalta olla kotona ja vieläkin kivemmalta, ettei kalenterissa ole reissuja mailla halmeilla.
  • Olen tuskaillut (jälleen) blogisivujen kanssa. Onneksi pian on tulossa tähän hommaan kunnon muutoksia.
  • Olen tuijottanut jääkapin valoa ja taistellut käynkö kaupassa ostamassa sen täyteen terveellisiä raaka-aineita vai tilaanko hampparin Woltista. Ensimmäinen onneksi (ja yllätyksekseni) voitti.
  • Olen ollut erittäin laiska kuntoilija. Käynyt muutaman kerran lenkillä, mutta viime salikerrasta on niin kauan aikaa, etten edes muista kuntosalini osoitetta.
  • Olen nolannut itseni totaalisesti tiputtamalla pikkarit taskustani kaupan kassalle.
    Selitys: olin kavitaatiohoidossa Kurvilassa, missä geeliä levitetään hoidon ajaksi ympäri jalkoja. Geeli sotkee lähes poikkeuksetta aina pikkarini limaisiksi, mutten silti koskaan muista ottaa vara-alkkareita mukaan. Eilen lähtiessäni hoidosta ajattelin, että voin ihan hyvin ajaa autolla kotiin kommandona. Pitkän hameen, sekä pitkän takin alta ei varmasti vilahtaisi mitään yhden ajomatkan aikana. Tungin geelipikkarit taskuuni, koska minulla ei ollut laukkua, eikä varsinkaan mitään muovipusseja mukana ja unohdin koko jutun samantein. Ennen automatkaa kävin isohkossa ruokamarketissa ostamassa vettä ja tottakai kaivoin siinä ruuhkajonossa sitten lompakkoani taskusta ja vedin pinkit limaiset pikkarit lompakkonijatkeena siihen tiskille. Ne olivat tarttuneet lompakon vetskariin – eivätkä muuten ihan hevillä irroneet. En voinut tunkea lompakkoa takaisin taskuun, koska vesipullo piti maksaa, joten ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pää samanvärisinä kun ne pinkit pikkarit, kiskoa epäilyttävän limaisia alushousuja irti lompakostani kaikkien nähden siinä kassajonossa. Päälläni oli pitkä trenssitakki ja voin vaan kuvitella, että sivusta seuranneet pitivät minua vähintään maksullisena. Juuri keikalta tulleena.

 

 

Mitä teille kuuluu? 🙂

 

 

Jumpsuit & bag – Mango
Sunglasses – Gucci
Shoes – DinSko
Photos: Mona Salminen
Tags:

 

 

Viherkasvimyymälässä törmäsin sitruunapuuhun. Keltaiset isot ja kypsät sitrushedelmät roikkuivat hennon ja pienen puun oksilla kuin siihen salaa jälkikäteen liimattuina. Mietin että miten noin pieni puska voi tuottaa noin paljon hedelmää? Tuollaisenhan minä ostan heti! Laitan keittiöön ikkunalaudalle ja poimin joka aamu ihka oman sitruunan aamuvettäni maustamaan. Olen se tyttö, jolla kasvaa sitruunapuu kotona.
Kasvin mullassa sojottava tikku ja siihen kiinnitetty pieni infopläjäyslehtinen oli sitruuna-aamuistani eri mieltä. Itse asiassa olen varma, että koko sitruunapuu muiden puukavereidensa kanssa nauroi räkäisesti päin meikäläisen upeita sitruunahaaveita.
Luuleeko se tosiaan että tämä on niin helppoa – että elämä on vain valmiita sitruunahedelmiä ikkunalaudalla?

Ymmärsin, että sitruunapuu tarvitsee osakseen pölyttämistä, lannoitusta, valoa, lepoa.. Eli siis ymmärrystä, työtä ja huoltoa. Vähän niin kuin kaikki parhaat asiat elämässä ennen kun voi valmiin hedelmän poimia ja siitä nauttia.

 

 

 

 

Viime päivinä hedelmäsatoa ollaan työstetty seuraavissa asioissa:

 

Kunto. Se kun ei vaan kasva kotisohvalla tai Australiaa pitkinpoikin ajaessa ja hamppareita siinä ohessa nauttiessa. Pikku treenibreikki näkyi (siis oikein löi minua vasten kasvoja) kun kävin tänään Vitamin Wellin kutsumana testaamassa TFW:n uutta Stadi salia.
Meinasin kuolla. Siinä kun tutisevin jaloin yritin hyppiä viimeisiä burbeita, päätin että nyt voisi taas hieman ihan kunnolla tsempata treenien kanssa.

 

Mielenrauha. En ole koskaan ollut kummoinen stressaaja tai asioiden murehtia, mutta viime päivinä jokin on kiristänyt nuppia aikalailla ja uskokaa tai älkää, mutta hiukset (kirjaimellisesti) lähtee päästä tässä touhussa. Siinä vaiheessa kun pelkää, että kärsii stressipohjaisesta hiustenlähdöstä, niin on aika vähän muuttaa asioita (koska ei ihan vielä halua kaljua) eikä kukaan muu voi puolestasi painaa jotain nappulaa, että mielisi olisi siellä zen-tilassa. Ihan itse pitää tehdä töitä sen kanssa.

 

Raha. Sehän kasvaa puussa vielä vaikeammin kuin sitruuna ja juuri kun Australian jälkeen päätin että nyt säästetään asunto -ja matkakassaan oikein toden teolla, niin tietysti ensimmäisellä viikolla oli sakot kourassa, verolaskut tipahtaneet postiluukusta ja minä apteekissa hiusvitamiineihin ja ravinnelisiin tuhlaamassa. 
Päätin jättää auton talliin ja polkea kaikki matkat mitkä vain voin, syödä vähemmän ulkona ja ostaa vain pakollisia juttuja. 
Tilillä kun ei ole lottovoittoa, perintörahoja tai mitään muita ylläribonuksia. Kukaan muu ei puolestani ole niitä roposia sinne tienaamassa 🙂
 

 

 

 

Jumpsuit – GinaTricot
Sunglasses – RayBan

Photos: Kira Kosonen / Edit by me