MEIDÄN HÄÄT 12 joulu

”Jännittääkö”, kysyttiin useaan otteeseen ennen häitä.
Vastaus oli aina sama. Ei jännittänyt yhtään. 

Häistä on nyt tasan puoli vuotta, mutta muistan vieläkin sen tunteen kuinka helpolta kaikki lopulta tuntui.
Ei jännittänyt, vaikka kukkien kanssa oli hieman mutkia matkassa, ei jännittänyt, vaikka hääpaikkamme oli unohtanut, että olimme vuokranneet myös viereisen tallin ja sitä ei oltu siivottu. Ei jännittänyt, vaikka pappimme sanoi, että ei ole koskaan ennen uransa aikana vihkinyt paria joka halusi lukea omat vihkivalansa. 

Vihkivalat jotka olivat vielä oma ideani, mutta joiden ajattelin olevan se suurin hikikarpaloiden otsalle nostattaja. Edes niiden lukeminen ei jännittänyt.

Kun kuulin kvartetin aloittavan alttarikappaleen ensisävelmät, näin kaasojeni kävelevän ja vastassa odottavan tulevan aviomieheni alttarilla (joka yllätyksekseni kyynelehti), olin vain innoissani. Oli jotenkin todella hyvä olla. 

Hääpäivä menee ohi hujauksessa, ne sanoi.
Ja se oli totta, mutta onnistuin nauttimaan joka sekunnista. En usko, että olen koskaan ennen onnistunut olemaan niin läsnä.

Hääpäivämme oli lämmin perjantaipäivä 11.6.
Alkukesän päiväksi helteinen jopa. Olin vilkuillut useaan otteeseen säätietoja kuluneen viikon aikana ja ihmetellyt sitä tuuria, että päivämme oli aurinkoisin päivä kaikista. Seuraava päivä näytti pelkkää sadetta ja olin todella iloinen siitä, että valitsimme päiväksemme juuri tuon perjantain. Päivämäärä joka oli myös edesmenneen isäni syntymäpäivä.

Vihkivalat lausuttiin, liikutuksesta kyynelehdittiin, aviopariksi julistettiin, kuvat otettiin. Illallisella naurettiin, hurattiin ja herkistyttiin. Kun ruokailu muuttui tanssiksi ja aurinko laski järven taa, oli meno jo yltynyt niin riemukkaaksi, että yhteiskuljetus takaisin joutui odottamaan vieraita, jotka hyppi kaikki ringissä tasajalkaa kädet ilmassa.

En olisi voinut pyytää parempia juhlia.

Huomaan, etten myöskään osaa oikein kirjoittaa sanoiksi sitä tunnetta mikä tuona päivänä oli. Sen takia tämän tekstin kirjoittamiseen meni varmaan niin monta kuukautta. Haluaisin sanoa enemmän, mutta samalla ei ehkä tarvitse sanoa mitään.
Ehkä kerrankin hyvä jättää postaus lyhyeksi ja antaa kuvien puhua.

Kuvat: Minna Kaita