SE ENSIMMÄINEN KORONAVILKKU 07 maalis 2021

Koronavilkku välähti kun makasin sängyllä ja luin HS sovelluksen kautta uutisia.
Tai eihän se oikeasti mitään välähtänyt, tai vilkkunut. Koko ilmoitus meni minulta yhtä ohi kuin työmeiliini juuri kilahtanut Netraudan tarjous.
Peukaloni pyyhkäisi notifikaation vaistomaisesti pois näytöltä häiritsemästä. Olin juuri syventynyt artikkeliin viikinkihaudoista, mutta jokin pieni epäilys jäi äskeisestä ilmoituksesta. Lukiko siinä korona?

Navigoin itseni ilmoituskeskukseen ja yllätyksekseni löysin tiedon altistumisesta. ”Olet ollut viimeisen 14 vuorokauden aikana lähellä henkilöä, joka on ilmoittanut koronatartunnastaan sovelluksen kautta”.
Olenko, kenen? Ja miksei tämä sovellus piipannut kunnolla? Odotin jotain stadiontorvimaista ujellusta ja välkkyviä valoja.

Alan pikakelaamaan viimeistä 14 vuorokautta taaksepäin, mutta päivät sekoittuvat toisiinsa. Töitä, satunnaisia treenejä, toimistolla piipahduksia ja kaupassa käyntiä. (Maskit ja turvavälit aina tietty kunnossa). En kuitenkaan voisi sanoa, että olisin ollut täysin eristyksissä, mutta vilkku ei ole välähtänyt kellään muulla tutullani ja olen ollut täysin oireeton.
Tosin nyt tiedostan jokaisen niiskauksen eri tavalla ja analysoin jopa eilistä aivastusta.
Tiedostan myös, että en voi mennä töihin edes takahuoneeseen ilman varmuutta negatiivisesta tuloksesta, joten marssin testauskontille. Kaivaudun maskini alle ja väistelen vastaantulevia.

Testitikku syvällä sieraimessa tuntuu hetken sitä kun vetää kloorivettä vahingossa nenäänsä uima-altaassa. Näen itseni pienenä opettelemassa pää edellä hyppyä uimahallissa. Mätkähdän veteen kömpelönä. Yhtäkkiä tuntuu absurdilta istua tässä testikontissa suojapukuun varustautuneen ihmisen tonkiessa pitkällä tikulla oikeanpuoleista sierainta.

Kotona pyydän Aleksia hakemaan kaupasta suklaata. Sitä uutta Tupla patukkaa. Double Layer White Nougat juttua – tarkennan ohjeita. Käyttäydyn kuin olisin kipeä ja jostain syystä töiden tekeminen tuntuu myös tahmealta. Aleksi sanoo sen ääneen – jännitän kuulemma testituloksia. 

10 tuntia testin ottamisesta puhelimeeni tuli tekstiviesti negatiivisesta tuloksesta,
(jonka jälkeen jäin kotiin varmuuden vuoksi karanteeniin välttelemään kontakteja).

Aleksi oli oikeassa, jännitin tuloksia enemmän kuin osasin ajatella, mutta niihinkin alkaa tottua ajan kanssa. Testi oli ensimmäiseni, mutta ei viimeinen. Tuntui jopa hassulta, että olin selvinnyt yllättävän pitkälle ilman tietooni tulleita altistumisia.

Vilkku ei ole vilahtanut tuon jälkeen toista kertaa.

Kuinka monta vilkkua te olette saaneet?

**

Paita, kengät & laukku – Flea 
Housut – BikBok

Kuvat: Jenna Van Oevelen

JULIAN MIETTEITÄ VUODELTA 2011 26 marras 2019

Minulla on välillä tapana kurkkia blogihistoriani kirjavilta sivuilta mitä olen tehnyt tismalleen samana päivänä menneinä vuosina. On kummallista, ja jopa hieman pelottavaa, että olen pitänyt ns. Virtuaalista avointa päiväkirjaa tekemisistäni jo lähemmäs kymmenen vuotta. Mutta samalla on tietty hauska lukea vuosien takaisia ajatuksia. Katsoa niitä tyylikokeiluja ja vauhdikkaasti vaihtuvia kiinnostuksen kohteita.

Tänä päivänä kahdeksan vuotta sitten puhuin nuudeleista ja karkeista. Tekstissä ei ollut minkäännäköistä pointtia, mutta silti siihen tuli 68 kommenttia? Hieman on muuttunut blogin kommenttiboksi noista ajoista 😅

Ote blogikirjoituksestani  26.11.2011

”Eiliset kaupunkikiertelyt jäi lyhyeen katsoessani parhaaksi tehdä pikaisen u-käännöksen takaisin kotiin. Jos jäisin ostoksille, saisin elää kuukauden nuudeleilla.
En pidä nuudeleista. Syötiin niitä joskus ala-aste ikäisinä aina. Jokin siinä liemessä saa minut voimaan pahoin. Olen kyllä yrittänyt. Olen myös yrittänyt fantaa ja appelsiinimehua, ei pysty. Tämän inhon sain aikaan teinivuosina, kun kaikki se alkoholi mitä nyt perjantai-illan kotibileisiin saatinkaan käsiin, piti juuri näihin oransseihin limumehuihin blandata.
Voisinko näihin kokemuksiin perustuen testata seuraavaa; jos syön irtokarkeilla itseni överin partaalle usean päivän ajan, lakkaanko lopulta tykkäämästä irtokarkeista? Olen nimittäin nyt niin koukussa irttareihin, että pääsyni Makuunin karkkiosastolle pitäisi evätä porttikiellolla.”

Tältä näytin 2011 ja tältä näytän nyt. Ilme on edelleen sama herkuista haaveileva. 

Näin kahdeksan vuotta myöhemmin voin kertoa, että irttariöverit tuli ja karkkihimo meni, mutta niiden tilalle tuli juustohimo ja miltei samat aatteet on tänäkin päivänä. Porttikieltoa vaan jokaiseen juustotiskiin – ei minua saa sieltä muuten pidettyä poissa. 

P.s Fantasta en edelleenkään en tykkää. En juo sitä koskaan. Maistuu edelleen blandikselta.