UUPUNEITA KUULUMISIA

 

Sisäpihallamme oli koko kesän kestävä remontti. Nosturin piiip, piip -ääni kaikuu korvissani pelkästä remontin ajattelemisesta. Jättimäinen ilmastointilaite kököttää olohuoneen ikkunan alla ja muistuttaa hellekesästä. Laitteelle ei ole säilytystilaa missään ja näen jo sieluni silmin, miten se jatkaa oleskeluaan siinä vielä talvellakin joulukuusen tilalla.
Televisiomme on hajoamispisteessä. Kuva pikselöityy kun viereisen jalkalampun laittaa päälle, mutta odotas vain, jos eteisen käytävän liiketunnistinvalo edes välähtää. Silloin telkkarin ruutu alkaa muistuttaa ufojen teknojuhlia.

Olin kesällä niin paljon kotona, että tunnen asuntomme joka ikisen lankkulattian narahduskohdan ja tunnistan telkkarin oikkuilut. Huusin juuri Aleksille, ettei saa mennä keittiötä pidemmälle, tai muuten eteisen liiketunnistinvalo syttyy, enkä näe Remppa vai muutto -ohjelman remontin lopputulosta. Aleksi tietysti otti yhden askeleen liikaa ja ohjelma muuttui pikselimössöksi. Luovutin tv:n kanssa ja avasin pitkästä aikaa blogin.

Hei, miten täällä edes navigoidaan?
Klikkaan ”uusi artikkeli” ja tajuan että olen rakentanut itselleni pienoisen blogikynnyksen – jota olen tasaisin väliajoin koittanut kyllä kivuta, mutta lopulta luovuttanut viimeisellä portaalla.
Olen kuitenkin kymmenen vuoden ajan kirjoitellut tänne kaikkea ukkini lapiosta, genitaalialueen pyyhkeisiin, joten ajattelin lohduttautua ajatuksella, ettei tämä nyt voi niin katastrofaalista touhua olla.

Onkohän täällä enää edes silmäpareja?
Oli niitä sitten yksi tai tuhat, eipä sillä niin väliä. Kiva olla täällä. Voin aloittaa kertomalla teille (tai en kellekään) kesästäni. Se oli kummallinen.

 

Koko kesä tuntui ristiriitaiselta. Lyhyeltä ja pitkältä, kuumalta, kylmältä, kamalalta ja ihanalta.
Olin tietämättäni todella väsynyt vuoden kestäneestä hektisestä työtahdista. Kaksi uutta yritystä, liiketilan remontti, sekä ennätyksellinen kiire omissa töissä – plus vielä häähässäkkä (vaikka se ihanaa olikin). Lopulta kroppa vain alkoi ottaa takapakkia.

Kun sitten odotettu kesäloma (jolle olin asettanut aivan liian suuria odotuksia) alkoi, iski uupumus vasten kasvoja kuin iso märkä rätti – sellainen jolla on hingattu aamusta iltaan likaisia pintoja.
Vertaan itseäni nyt nätisti rättiin, mutta siltä minusta tuntui. Ihan kuin olisi jotenkin ihan kulutettu puhki ja riekaleina.

Se oli aika opettavaista. Olla niin onnellinen, mutta samalla täysin vailla voimia. Suoraan sanottuna se tuntui ihan hemmetin typerältä. ”Mikä minua muka vaivaa, ota päikkärit ja puske eteenpäin” – hoin itselleni viikkotolkulla, kun arki josta normaalisti niin pidin, tuntuikin nyt siltä kun olisi rämpinyt juoksuhiekassa. 

Rytmihäiriöt, ahdistus, paniikkikohtaus, unettomuus, väsymys, alakulo ja muistihäiriöt oli melko tunnistettavia oireita, mutta vähättelin niitä viimeiseen asti. Marssin lääkärin puheille vasta kun unettomuus alkoi olla liikaa ja yllätyksekseni lääkäri tunnisti uupumuksen pelkästään minua vilkaisemalla. Minimimäärä töitä ja aktiviteetteja. Se oli kesäni teema ja lääkärin tuomio. ”Jos jaksat viedä roskat, se on jo hyvä”.
Nauroin että kuka nyt roskia ei muka jaksaisi viedä. Kunnes en oikeasti jaksanut.

Oli pakko myöntää, että minusta oli tullut juuri se tyyppi, joista olin lukenut lehdistä burn out -tarinoissa. Tarinoissa joihin en osannut ikinä samaistua, mutta joita tästä edes luen todella erilaisella ja ymmärtäväisellä silmäparilla. 

 

 

Ajankohta lepolomalle oli täydellinen. Olin tyhjentänyt kalenterini jo valmiiksi kesälomaa varten ja myös kummallinen koronakesä karanteeneineen ja rajoituksineen auttoi paikallaoloa. 

Luin kirjoja (kasapäin kirjoja, enemmän kuin koskaan), ja olin paljon yksin. Kävelin puutarhoissa. Loikoikin rantakalliolla. En juurikaan urheillut, söin mitä ikinä tekikään mieli. Nukuin jos nukutti, valvoin jos halusin. Joskus vain makasin sängyllä. Joskus päiväkausia. En yrittänyt olla lähellekään paras versio itsestäni, en yrittänyt yhtään mitään. Olin tietoisesti itsekäs ja se toimi.
Myös terapia auttoi.

Nyt kun miettii taaksepäin tuota kesää, olen ihan eri energiatasoissa. Melkein kuin olisin eri planeetalla. Koen olevani myös onnekas, että toivuin pahimmasta nopeasti ja että siihen oli ylipäätänsä mahdollisuus. Olen myös viisaampi. Ei enää samanlaista sohimista ja työtahtia.
Työt sujuvat paremmin kun keskittyy vain muutamaan juttuun kerrallaan ja rauhassa. Tuntuu itseasiassa ihan hemmetin ihanalta olla taas töiden parissa. Tuntuu ihanalta kun jaksaa käydä lenkeillä ja innostua asioista. Mutta tuntuu myös, että ehkä tästä pitäisi ehkä jo puhua. 

Uupumusta oli niin vaikea selittää kenellekään. Kukaan ei oikein ymmärtänyt, enkä sitä ihmettele tai moiti. En itsekään ymmärtänyt. Uupumus ei myöskään välttämättä edes näy ulospäin. Siitä on niin montaa erilaista muotoa ja sitä jaksaa tsempata juuri tarpeeksi ihmisten seurassa.

Sen kuitenkin tiedän, että en ole yksin tämän asian kanssa, onko siellä kohtalotovereita? Ehkä joku myös tunnistaa tästä uupumisen merkkejä itsessään ja osaa tarpeeksi ajoissa painaa jarrua. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. Mutta ehdottomasti sen arvoista 🙂

 

7 Comments
  • Tiia
    Posted at 13:19h, 25 syyskuun Vastaa

    Moi! Kiva kun kirjoitit pitkästä aikaa 😊 olen itsekin ollut joskus samassa pisteessä ja uupumisesta kestää yllättävän pitkään toipua, toki tämä on yksilöllistä mutta kannattaa ehkä silti himmailla vielä hetki vaikka tuntuukin että jaksaa jo enemmän. Pakko antaa myös vinkkinä että en usko että teidän tv on menossa rikki vaan kuulostaa enemmän siltä että sähköissä on vikaa, eli kannattaisi olla huoltoon/sähkäriin yhteydessä. Tsemppiä tulevaan talveen!

    • julia
      Posted at 18:25h, 28 syyskuun Vastaa

      Näin olen kuullut ja lukenut☺️ Itselläni pahin aika kesti n. 3kk mikä on todella lyhyt aika! Siksi koitan tässä parhaani mukaan muistuttaa itseäni, että kannattaa himmailla vielä paljon pidempään❤️

      Ja hahaha, ihan paras vinkki 😍 En edes tajunnut tuota, mutta nyt kun hieman googlettelin, niin ei taidakaan olla yksin telkkarin vika tämä 🙈

      Kiitos hurjasti kommentistasi ja vinkeistä✨🙏🏼

  • Hoo
    Posted at 22:51h, 25 syyskuun Vastaa

    Täällä yksi. Käsijarrua en osannut vetää ajoissa, mutta yritän ajatella että pitkälle päässeellä uupumuksella on tarkoituksensa, tilaisuus pysähtyä miettimään elämää, millainen on ja millaiseksi itsensä ja elämänsä haluaa muodostaa. Kiitos kertomuksestasi ja rohkeudestasi puhua asiasta ääneen. Paljon voimia ja iloa elämääsi!

    • julia
      Posted at 18:20h, 28 syyskuun Vastaa

      Eikö! Omalla tavallaan ihanaa kun pakotetaan pysähtymään ja pohtimaan. Pistämään arvot uusiksi. Lopputulos niin paljon parempi näin <3
      Paljon iloa ja voimia myös sinne 🙂

  • Ansku
    Posted at 10:55h, 27 syyskuun Vastaa

    Helou.
    Kiva lukea kuulumiasi pitkästä aikaa. Olen jo useamman vuoden ajan lukenut blogiasi ja ekaa kertaa päätin kommentoida ja kertoa, ettet vain itsellesi täällä kirjoittele 🙂
    Olen mielessäni miettinyt, että hurja on työtahti kyllä sulla ollut ja mitenköhän jakselet kaiken keskellä. Äitini pyörittää myös omaa yritystä ja hänellä on jo täystyö yhden yrityksen paperihommissa, tarvikkeiden hankinnassa ja päätoimisena työntekijänä siellä. Ja sulla on vielä tuohon yhtälöön lisättyny paljon kaikkea muutakin. Että hatunnosto kyllä sulle,
    Mutta ei sitä tosiaan määräänsä enempää kukaan jaksa. Yrittäjän tehtävälista on muutenkin loppumaton, niin se on varmasti vaikea vetää rajat siihen mitä kaikkea päivään yrittää mahduttaa.
    Välillä sitä tarvii kunnon herätyksen, että ymmärtää muuttaa omia toimintatapoja.
    Hyvä, että olet nyt saanut levättyä ja koottua voimia.
    Paljon tsemppiä loppuvuoteen.

    • julia
      Posted at 18:15h, 28 syyskuun Vastaa

      Hei ihana sinä.
      Kiva, että kommentoit nyt 😍 Ja miten lohduttavaa oli kuulla vertaistukea yrittäjäperheestäsi. Yrittäjän tehtävälista tosiaan on loputon ja vaikka sitä kuinka kuvittelee osaavansa jaotella päivän tehtäviä fiksusti, niin helposti lipsuu kun haluaa saada ”vieä tämän ja tämän” valmiiksi😅
      Oma herätykseni tuli onneksi hyvään aikaan ja koitan ottaa siitä mahdollisimman paljon opikseni🙏🏼

      Ihanaa syksyä sinne ja kiitos vielä kun kommentoit ❤️

  • Merja
    Posted at 20:31h, 03 lokakuun Vastaa

    Kiva kuulla sinusta. Itsekin olen uupunut jo kahdesti, toinen oli ihan totaalinen burn out, töissä ihan liian rankkaa ja avioero siinä rinnalla, toinen olikin sitten sellaista sielun ja mielen totaalista uupumista, jota kyllä edelsi fyysisen kunnon menettäminen, sairastuin ja siitä toipuminen olikin vaikeampaa, kuin ensimmäisellä kerralla. Kolmatta kertaa en enää ”uskalla” uupua, pelkään menettäväni työkykyni kokonaan ja se olis tosi kova paikka. Olen juuri opiskellut itselleni uuden ammatin ja pikkuhiljaa etenen kohti työuraan liittyviä unelmia, mutta vaaranpaikkoja on ihan liikaa. Joka viikko on pakko katsoa peiliin ja miettiä, missä mennään, väsyttääkö liikaa vai liian vähän, onko tämä tyyneys iän tuomaa varmuutta vai olenko jo liian turtunut enkä tunne mitään tai miksi olen niin pirteä ja jaksan painaa vaikka en muista yhtään, mitä tein eilen, onko tämä vauhtisokeutta jne.

    Tsemppiä ja muista ettei uupuminen ole kenenkään ”oma vika”, meidän yhteiskunta ja työelämä on mennyt ihan sairaaksi, ei ole ok, että niin moni (varsinkin nainen) uupuu, uupuminen on vakava kehollinen ja sielullinen häiriötila ja pahimmillaan siitä ei selviäkään. Aurinkoa ja armollisuutta kaikkien syksyyn! <3

Post A Comment