Onnellinen hevoshetki 18 tammi 2013

Kuulin että Jeffreys Bayssä on hevostalli mikä järjestää rannalla ratsastamista. Olin hyvin hyvin tyytyväinen saatuani ylipuhuttua Saaran ja Laurin mukaani sinne. Se oli elämäni oudoin sekä hienoin ratsastuskokemus.

Olin aivan järjettömän innoissani kun pääsin vuosien tauon jälkeen taas nousemaan hevosen selkään. Saara oli hieman hermoissaan ja rauhoittelin sitä, että ei sen tarvitse muuta kuin kököttää kävelevän hepan selässä. Ei me varmaan edes ravattaisi.

Niin. Olin ehkä hieman väärässä. Ensin talleilla kävi ilmi, että meidän n. 7 henkisessä ratsastusseurueessa kukaan ei ollut ratsastanut ennen, eikä kukaan laittanut edes kypärää päähän. Varustauduttu ei kyllä millään muillakaan keinoin. Enpä ole minäkään ennen ratsastanut sandaalit jalassa.

Meille jaettiin hevoset ja huomasin heti ensimmäisen minuutin aikana, että nämä on sitten – olen laiska – kuljen jonossa – enkä tee mitään – hevosia. No ainakin turvallisia kokemattomille.

Ohjaajamme oli yllättäen n.12-vuotias pikkupoika jolla oli pieni upean poni. Poika oli leikkisä ja viis veisasi ihmisten kokemattomuudesta. Jonoponit nimittäin toimivat sillä tavalla että aina kun ohjaaja lähti ravaamaan muut seurasivat perässä ja pojasta oli hauskaa yllättää meidät lähtemällä varoittamatta yhtäkkiä nopeaan raviin saaden ihmiset pomppimaan hampaat kalisten satulassa koska eivät tienneet ollenkaan mitä tehdä.

Välillä poika temppuili ponin selässä, toisinaan näytti nukkuva siinä ja välillä taas istui satulassa väärinpäin. Odotin jo, että kohta se ratsastaa pää alaspäin tai jotain, mutta sitten se lähtikin kiitolaukkaa pellolle jahtaamaan kahta peuraa. Se näytti upealta. Sisäinen hevoshulluni oli hyvin kateellinen.

Tarvottuamme hetken rantaa pitkin tuli ohjaajapoika luokseni ja kysyi kauanko olen ratsastanut. Vastattuani seitsemän vuotta hän kysyi; do you wanna go for a ride? Nyökkäsin innokkaana ja sitten me lähdettiin. Aivan järjettömän lujaa vauhtia, laukkasimme yli dyynien tuuli vaan korvissa humisten ja muun ryhmän jäädessä pikku pilkuksi taaksemme. Taisin nauraa ääneen koko matkan ja nyt se sisäinen hevoshulluni liki itki onnesta. Se oli ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista hetkistä. En ole päässyt hevosen kanssa kiitolaukkaa kuin muutaman kerran aikaisemmin (suomessa tila ei vain koskaan riitä).

Sitä ja muutamaa pienempää juoksua lukuun ottamatta hevoseni esitti kyllä tynnyriä. Vaikka kuinka yritin en saanut hevosessa aikaiseksi juuri mitään reaktiota. En halunnut antaa periksi vaan yritin koko kolmen tunnin mittaisen ratsastuksen ajan tehdä töitä niin että reiteni olivat tippua irti. En ole koskaan ratsastanut niin jäykällä hevosella ja jalkani olivat kipeät seuraavat neljä päivää.

Saara pääsi puolestaan ensimmäisen viiden minuutin aikana hermostuksestaan yli, kikatteli onnellisena, leikki cowboyta ja ravasi innoissaan dyyneillä. Seuraavaan kahteen päivään ei edes puhunut mistään muusta kuin hevosista. Viime yönäkin näki unta että osti hevosen ja oli ihan haltioissaan.

Jos kukaan ikinä eksyy Etelä-Afrikassa Jeffreys Bayhin niin suosittelen ehdottomasti tätä kokemusta. Maksoi hurjat 25euroa.
Minä voisin mennä vaikka joka päivä uudestaan.