Pahoitteluni pienestä hiljaisesta hetkestä. Tämä päivä on ollut enemmän kuin kiireinen, mutta mahtava!
Olen itse asiassa juossut tuolla niin superfiiliksissäni kaikesta, että teki mieli intopiukeena hypähtää keskelle voikukkapeltoa kierimään ja jodlaamaan.
Kaikkea niin jännää on tapahtumassa tässä ihan lähipäivinä  (ja vielä jännempää pidemmällä tähtäimellä), mutta voitte vaan arvata, että mistään ei tietenkään saa vielä hiiskua.
Päätinkin, että koska en voi kirjoittaa hyvistä fiiliksistäni, koitan keksiä jotain kirjoitettavaa niistä huonoista.

Päivän valituslista:

        Olen kohdannut vaivan mikä on minulle aivan uusi. Vihlonta. Ja erittäin sitkeä sellainen. Ei auttanut hammaslääkärillä käynti, eikä erikoiset hammastahnat. Juon vettä jo toista viikkoa pillillä.

        Ostin kalliin kukkapuskan parvekkeellemme. Sellainen ripustettava tuuhea unelma, mikä on vielä helppohoitoinenkin. Tarvitsee kastella vain kerran viikossa ja se kertahan oli tänään. Onneksi olen vain sen verran viisas että en tajunnut kukkaruukun pohjassa olevia reikiä, tai sitä että se roikkui parvekkeen sohvan yläpuolella. Sellaisen sohvan, missä on vitivalkoiset pehmusteet.
Tai olivat. Nyt ne ovat mullanruskeat ja vetiset.

        Aloitin aamuni ottamalla vahingossa kaksi antibioottia tyhjään vatsaan. Tuli todella paha olo.

        Vaikeroin pahaa oloani sängyssä kunnes nukahdin, mutta heräsin pian unihalvaukseen, missä minua vedettiin jalasta sängyn alle ikuiseen pimeään enkä pystynyt huutamaan.

        Olen niin kiireinen, että en ole ehtinyt käydä vaihtamassa autooni jarrupaloja, vaan tieten tahtoen kulutan nyt jarrulevytkin loppuun.

        Olen herännyt joka yö siihen, että Lauri pongahtaa unissaan pystyyn tuijottamaan sitä meidän kattolampun lampunvarjostinta. Ensin se tuijottaa sitä pelokkaana, sitten vihaisesti ja lopulta kääntää katseensa minuun, kuin katsoen että onko lampunvarjostin tehnyt minulle jotain pahaa. Kun Lauri huomaa että olen kunnossa, se hymyilee ja vaipuu takaisin normaaliin uneen.

Suloisenhauskaahan tuo on, mutta kyllä minä mieluummin nukkuisin sikeästi.

Nyt syömään. Olen odottanut tätä koko päivän. – Rauhallista ruokahetkeä.

Eilen minun ja ystäväni kahvihetkeä Stockmannin Robert’s coffeen terassilla viihdytti paidattoman miehen show.

Ne jotka ehtivät ajatella että tiirailimme jotain pyykkilauta adonista, niin ehei. Ei sinne päinkään.
Pikemminkin minusta tuntui, että katselin tripillä olevan kylähullun oman pään sisäisiä olympiakisoja.

Paidaton mies (jolla oli verkkarit jalassa, mutta kireät bokserit niiden päällä) aloitti kuulantyönnöllä.
Kolmen sepän patsaalta kuvitteellinen kuula heitettiin pyörähdystekniikalla luultavasti jonnekin päin Stockmannin sivuseinää, mutta kovin keskittyneesti ja ammattimaisin ottein.

Muutaman kuulan jälkeen, herra istui patsaan juurelle pitämään kahvitauon, kunnes alkoi jalkapalloharjoitukset.

Jalkapallon jälkeen oli taas kahvihetki, mitä seurasi oma henkilökohtainen lempparini – sumopaini.
Hämmästelin hieman tässä vaiheessa, miten rauhassa paidaton mies verkkariboksereissaan sai leikkiä sumopainijaa keskellä vilkasta katua.
Kukaan ei antanut edes kummaksuvia katseita.

Ehkäpä ihmiset sekoittivat sen nykytanssiesitykseen.

Esitys se oli joka tapauksessa. Itse katsoin kuitenkin parhaakseni poistua paraatipaikoiltani hyvänsään aikaan, ennen kuin miehellä alkaisi vaikkapa uimahyppyharjoitukset.

Jatkoimme tietämme tylsään Zaraan.

Ostosreissulta ei löytynyt mitään mieltä mullistavaa, mutta ehkä hyvä niin.
Nautin melkein enemmän vain siitä, miten helppoa sovituskoppirumba on hoitaa maksimekossa ja ballerinoissa. Ei tarvitse edes kumartua vaatteiden vaihdossa. Olenhan hieman laiska.

Maksihame & ballerina kausi on niin alkanut.

Takki // Zara
Neule // Zara
Hame // Bershka
Laukku // Mulberry
Kengät // Tory Burch
Aurinkolasit // Burberry

Alkaa kummallisesti leipomosta. Asustelin myöhäisteini aikoihini Hakaniemessä ja oivoi kun elämä oli niin hankalaa ja kaikki yhtä vastoinkäymistä. Kiukkuisena joka aamu lähdin kouluun/töihin metrolla ja ostin asematunnelin leipomosta pullan.
Koska pullahan auttaa kaikkeen.

Eräänä aamuna leipomoon sattui samaan aikaan vanha papparainen. Olin juuri asioinut pullatiskillä kun yllättäen hän huutaa (karjuu) takaani; ”missä hemmetissä on neidin käytöstavat, kun ei kiitos osaa sanoa!” Ja sitten se kopauttaa puisen kävelykeppinsä teatraalisesti lattiaan sellaisella voimalla, että irtoaa papparaisen kädestä ja kupsahtaa kolisten lattialle.

Minäkin meinasin kupsahtaa pullani kanssa pyllylleni kun säikähdin niin pirusti! No, ainakin heräsin sumustani. Onhan minut kasvatettu kiitos sanomaan, mutta en ollut omissa ongelmissani tainnut muistaa. En ehkä useampinakaan aamuina ollut tainnut muistaa.
Sopersin kiitokset varmaan koko leipomon väelle ja pinkaisin nopeasti ovista ulos.

Nämä on näitä elämän pieniä hassuja juttuja mitkä minä jostain syystä muistan aina todella pitkään. Itse asiassa tuosta päivästä lähtien tuo vanhempi herrasmies on istunut pienoiskoossa olkapäälläni. Tökkinyt kävelykepillä takaraivoani ja muistuttanut noista yksinkertaisista käytöstavoista hyvin tehokkaasti. Pitänyt kai huolen, että vaikka kuinka huono päivä tai omissa maailmoissani olisinkaan, niin katsotaan silmiin, hymyillään edes vähän ja sanotaan kiitos.

Olen myös tainnut jatkaa papparaisen oppeja. En nyt sano juoksentelevani minään Vilionkkana tuolla – en tosiaan ole mikään maailman kunnollisin ihminen itsekään -, mutta kyllä on pakko huomauttaa jos esim. Pikkupojat kovaan ääneen kiroilevat bussipysäkillä, tai käyttäytyvät kuin ääliöt kassajonossa. Jostain syystä ne menevät aina huomautuksestani täysin hämilleen ja hiljaisiksi. Ehkä edes yksi heistä muistaa seuraavalla kerralla vastaavanlaisessa tilanteessa sen tuntemattoman tytön joka oli ihan sekopää. Vähän niin kuin minä muistin papparaisen.

Eikö ole hieman hölmöä, että joku jostain kepin kolahduksesta rupeaa kiittelemään tuntemattomia vuolaasti.
Kiitos, kiitos, kiitos. Liikenteessä, kaupassa, puhelimessa, kävelytiellä. Kaikkialla.

Autossanikin heiluttelen aina kättäni kaikille jotka antavat tietä.
Viime talvena mm. Eräälle tytölle joka siihen pahimpaan lumikinos aikaan tuli minua vastaan keskustan kapealla kadulla. Emme mahtuneet ohittamaan toisiamme, joten tyttö joutui peruuttamaan pitkän matkaa päästääkseen minut ohi. Mietin siinä odottaessani, että voi kunpa tuo auto pääsisi minun jälkeeni tietä ylös. Heilautin kättäni sille kiitokseksi ja ajelin kotiin.

Muutaman päivän päästä sain blogiini kommentin, missä tämän auton kuski kiitti minua siitä, että minä olin kiittänyt häntä tilan antamisesta.

Tyttö oli tunnistanut minut ratin takaa ja kertoi, että minua ennen oli mennyt useampikin auto ja hän oli joutunut kerta toisensa jälkeen peruuttamaan.

Olin ollut ainoa joka oli kiittänyt.

Paita // Only
Shortsit paidan alla // Gt
Kengät // Jeffrey Campbell
Laukku // Marc Jacobs