Kiitos ukki lapiosta 04 joulu 2012

Otin sen vanhasta Mersustasi kun ostin oman ensimmäisen autoni ja siitä lähtien se on kulkenut takakontissani. Otin myös autoimurisi – voin päätellä sen ulkonäöstä ja tehosta, että se on ensimmäinen koskaan valmistettu autoimurin. Iso möhkäle, mikä ei tietenkään enää toimi, mutta en raaski heittää sitä poiskaan.

Kuten en tuota lapiotakaan.
Eilen ajaessani kotiin huomasin että lumiauran jäljiltä autotallini oven edessä oli jättimäinen lumikasa. Manailin etten ehdi kotiin katsomaan Australian Masterchefin loppuhuipennusta – huipputärkeää hommaa, olenhan tuohon sarjaan aivan koukussa! Laskeskelin, että kasan raivaamiseen menisi kevyesti ainakin seitsemän minuuttia ja takaraivossani soi poikaystäväni saarna siitä, kuinka minulla pitäisi muka olla oikea kunnon lapio tällaisien lumipäivien varalle takakontissa.
Niin, no ehkä sellaisella tämä työ olisi tosiaan hoitunut nopeammin, mutta tällä edesmenneen ukkini (antiikki)lapiolla on kovasti tunnearvoa. Se on ainakin 30 vuotta vanha! Ja kyllä tässä kohtaa tunnearvo voittaa senkin seikan, että siitä löytyy tehoa vähemmän kuin hiekkalapiosta.

Hartaan lapioimisen jälkeen oli vihdoin lumikasan kanssa valmista ja juuri kun olisin päässyt talliini sutjakkaasi ajamaan, osui näkökenttääni nainen joka hieman kauempana yritti samaisen lumiauran jäljiltä kaivaa autoaan esiin lumihangesta – ja vielä ilman lapasia!
Kokkiohjelman finaali, vaiko tuo selvästikin hädässä, ehkä töistä myöhässä oleva nainen? 
En voinut muuta kuin marssia paikalle antiikkilapioni kanssa ja tarjoutua apuun. Siinä me sitten seuraavat kymmenen minuuttia kaivettiin taas ja manailtiin jokavuotisia lumikinoksia.
Urakan jälkeen sain todella lämpimät kiitokset avustani ja itse mielihyvää ehkä jo siitä, että antiikkilapiosta oli apua <3

Tajusin juuri, että olen suomen surkein muotibloggaaja. Minun piti kertoa Stokkalta ostamastani Marc Jacobsin laukusta, mutta sen sijaan kerron kuolleen isoisäni vanhasta lapiosta.

Lyhyesti: Marc Jacobsin Classic Q Natasha –laukku. Sopivan rento, simppeli ja tarpeeksi pitkä olkahihnakin. Tykkään.
Paita Only // Housut Bershka // Kengät Jeffrey Campbell // Pipo, apua en muista // Sormukset Gt // Kaulakoru Zara

Poncho 14 marras 2012

Ihmettelin eilen miksi tykkäänkään ponchoista niin paljon. Kaikkien niiden hurjan traumaattisten kokemusten jälkeen mitä minä pienenä olen ponchossa joutunut kokemaan mielestäni minun pitäisi inhota niitä.

Enkä tarkoita että olen ollut joku intiaanilapsi. Julia ”isuva biisoni, karvainen mänty”. Ei, vaan steinerlapsi. Kaikki traumaattiset kokemuksenihan ovat kotoisin sieltä – Steinerkoulusta jälleen.

Varhaisin ponchomuistoni juurtaa ala-asteelle. Steiner-koulussa oli tapana aina esittää paljon noloja näytelmiä. Sellaisia kaukana nykyajasta – kuolen tylsyyteen, en ymmärrä edes omia vuorosanojani – tyyppisiä pitkiä steiner versioita normaaleista näytelmistä.
Olin niissä aina jossakin merkittävässä roolissa, kuten puu, kivi, tai jokin hemmetin luova tuulenvire.

Kerran meillä kuitenkin oli työn alla jotain jännittävää! Luomu Hiewatha -esitys ja olin saanut ihmisen roolin!
Olin ponchoon pukeutunut mies.

Näytelmärekvisiitta steinertyyliin valmistettiin alusta asti itse. Ponchot, mistäs muustakaan kuin perunasäkeistä. Steinertyyliin kuului myös, että näytelmiä harjoitettiin yhtä hartaasti kuin munkit jumalanpalveluksia – mikä johti lopputulokseen; Minä, haiseva, hiostava ja kiduttavan kutiava perunasäkkiponcho, kolme kuukautta yhdessä = rakkautta?

Ensimmäisestä ihmisrooli -näytelmästä muistan vain tuon ponchon ja yhden ainoan repliikin:
”kaunista, kukakohan laulaa?”
Käytän sitä usein nykypäivänäkin – Silloin jos joku laulaa oikein rumasti ja korvani vuotavat verta.

Pitäisikö minun jo perustaa blogiini tunniste steinertraumat?

Niin ja tuo poncho. Ihana virkattu, kaukana perunasäkistä oleva sellainen on Vilasta.