Alle tunnin ajomatkan päässä vuoristokylä Banffin keskustasta sijaitsee upea Lake Louis Banffin kansallispuistossa.

Siellä raikas vuoristoilma leijailee vasten kasvoja kun kävelee kohti tuota kaunista järveä ja maisemat saa varmasti jokaisen haukkomaan henkeään.
Järvi vuorten keskellä, minkä vesi on niin kirkkaan turkoosia, että vaikka silmiään hieraisisi kaksi tuntia, on näkyä silti vaikea uskoa.
Ihan kuin olisi kauniissa sadussa. Järvestä puuttuu vain merenneidot ja jossain voisi leijailla lentäviä yksisarvisia.

En jotenkin edes uskonut, että tällaisia paikkoja on olemassa – vaikka olenhan nähnyt kuvia, mutta olettanut niiden olevan täysin photoshopattuja. Järvi oli oikeasti noin sininen ja vaihtoi jopa vielä jotenkin väriä riippuen kulmasta.

 

Lähettyvillä on myös isompi samanlainen järvi ja ties mitä muita upeita paikkoja, mutta koska meillä ei ollut kunnon ulkoiluvarusteita, kävimme katsomassa vain tämän, mihin pääsi ajamaan lähelle autolla. Vieressä oli myös iso hieno hotelli, missä kävimme lämmittelemässä ja syömässä keittoa. Ja vaikka keitto ei ollut kummoista, avautui ravintolan ikkunasta niin upea näkymä, että olisin tyytyväisenä lusikoinut vaikka laihaa vettä siitä kulhosta.
 

 

Täällä taitaa muutenkin kirjoitella nyt yksi vähän herkistelevä väsynyt matkaaja. Olen nimittäin ottanut jo nokan kohti kotia. Lentänyt kolmen kentän kautta, jonottanut monissa passijonoissa ja turvatarkastuksissa. Istunut pilvien yllä koneessa lukuisia tunteja, mutta ollut ehdottomasti sitä mieltä, että siellä yläilmoissa on ihan hyvä olla.

On aikaa miettiä (ja katsoa elokuvia). Päällimmäisenä mielessä on ollut miten ihana New York / Kanada –loma on takana, mutta katsellessani näitä kuvia mietin myös sitä, miten elämäni onkaan heittänyt minut siihen tilanteeseen että olen päässyt näkemään kaikkia näitä upeita paikkoja.

Mietin kaikkia niitä viinitiloja vuortenjuurilla Etelä-Afrikassa, apinametsä ja riisipellot Ubudissa, Kauniit rannat Thaimaassa ja Indonesiassa, temppelit Meksikossa, kasinot Las Vegasissa, kaupungin valoja New Yorkissa, arkkitehtuuri Barcelonassa, bulevardit Los Angelesissa, juhlia Ibizalla ja Prahassa, upea trooppinen Singapore, jouluvalot Lontoossa, veneretki Turkissa, uusivuosi Amsterdamissa, oma villa ja kalliorannat Portugalissa, Disneyland Pariisissa, upea luonto Kanadassa, lukuisia kauniita kaupunkeja, tunnelmallisia katuja ja ravintoloita jne.

Niin paljon kauniita kuvia ja sata kertaa vielä parempia muistoja.

Ja vaikka sitä on saanut paljon myös ponnistella, että tämä matkustelu on lopulta saatu toteutettua, on täällä ainakin melko nöyrä ja kiitollinen matkaaja. Olen pienestä pitäen aina vain halunnut matkustella ja se että sitä on päässyt jo tämänkin verran näkemään on mielettömän palkitsevaa.

 

Tämä reissaaminen taitaa pysyä aina elämässäni tällaisena isona intohimona. Ja vaikka tykkään toki olla myös kotona, en nytkään millään malttaisi odottaa jo seuraavaa kohdetta 🙂

Eikö meillä kaikilla ole välillä vähän hassuja tapoja, ajatuksia, pelkoja, iloja, maneereja tai muistoja? Mielestäni ne ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Ihan kuinka pieniä juttuja tahansa. Tavallisia tai kummallisia, mutta persoonallisia yksityiskohtia.

Ehkä siksi pidänkin niin paljon näistä listoista. 10 asiaa joita et tiennyt minusta. – luen niitä muiden blogeista aina niin hassulla mielenkiinnolla, että pitkästä aikaa piti koittaa muistella myös niitä omiakin kummallisia juttuja. 

 

 

  • Nukkuessa varpaani eivät saa pilkottaa peiton alta. Ei siksi, että niille tulisi kylmä vaan siksi, että olen varma, jonkun muuten vetävän niistä yön aikana.
     
  • Kun 18-vuotiaana sain tädiltäni lahjakortin Stockmannille, ostin sillä iskuporakoneen.
     
  • Olen surkea ottamaan selfieitä. Mielestäni älypuhelimeni kamerassa on ufo-linssi ja se suodattaa minut näyttämään puhelimen kautta aina ihan humanoidilta.
    Tajusin juuri, että Instagramissanikin on 535 kuvaa, mistä ehkä reilu 10 on niin sanotusti itse itsestäni ottamia. Ehkä tämä ei tosin ole huono asia. Kuvia tästä naamasta on muutenkin liikaa, en tarvitse niitä tukkimaan myös sitä puhelinta.
     
  • Nukun nykyään usein mahallaan, ilman tyynyä, ja kädet sivuilla. Sillä tavalla, että näytän koko yön ihan mäkihyppääjältä ilmalennon aikana.
     
  • En ole koskaan ollut häistä haaveilevaa tyyppiä, mutta katson toisinaan silti kaikenmaailman hääohjelmia, ja voinkin hieman nolona myöntää suosikkini joskus olevan; Neljät häät Amerikassa.
    Myös Unelmien poikamies/tyttö kaikessa draamassa ja lässynläässään näkyy usein meidän telkkarissa 😀 
     
  • Suurin osa ystävistäni ei ole koskaan nähnyt minua kunnolla humalassa. Minulla on aina ollut se ”hyvä viinapää” ja jos se joskus pettää, niin luikin äkkiä kotiin turvaan, koska en tykkää olla ihmisten ilmoilla liian humalassa.
     
  • Jos minulla on kuumetta, olen yhtä piipittävää kuumemittaria. Lämpötila on jostain syystä oltava aina tiedossa ja niitä mittareita löytyykin koko ajan kainaloista ja korvista.
     
  • Tiettyjen kankaiden tekstuuri aiheuttaa minussa outoja puistatuksia. Melkein kuin vihlontaa. Reaktio on vähän sama kuin viiltäisi kynsillä liitutaulua ja eniten inhoankin ihan perus sormikkaiden kangasta. En esimerkiksi pysty edes katsoa jos joku ottaa sormikkaan pois kädestään hampailla.
     
  • En tykkää käyttää läppäriä ilman hiirtä. En ainakaan töitä tehdessä, koska silloin touhu on yhtä tuhoon tuomittua kuin tyyliin piirtäminen ilman kynää. Jos unohdan hiiren kotiin esim. Ulkomaille lähdettäessä, on sellainen jostain heti ensitöikseen hankittava.
     
  • Pienenä lempipuuhaani oli istua yksin kallioilla tuntikausia ja kuunnella kummallista musiikkia korvalappustereoista. Myös teininä kun omistin jo onnellisena kannettavan cd-soittimen jatkoin istuskelua kallioilla kuunnellen vanhoja rokkiklassikoita ja muistaakseni Taru Sormusten Herrasta -musiikkia?

Huomasin että vastaavanlaisesta postauksestani on melkein tasan vuosi. Se löytyy täältä. Mihin aika katoaa? Ehkä pitäisi taas istua alas kalliolle Taru Sormusten Herrasta kanssa ja pohtia tätä asiaa. Tai edes kaivaa se porakone tuolta kaapista. Olen käyttänyt sitä varmaan alle viisi kertaa.

Kirjoitin tänne joskus aikoja sitten olevani kiiveille allerginen. Se taisi olla se päivä, kun tajusin, että kiivi ei normaalisti maistukaan karvaiselta, kirpeältä, kurkkua kutittavalta kaktukselta, vaan ihan oikeasti hyvältä? Siitä päivästä lähtien mieltäni jäi kyllä hieman kylvämään pieni kiivin epäilyksen siemen.. Miltäköhän se sitten oikeasti maistuu? Saanko koskaan tietää? Jäänkö paljostakin paitsi tässä elämäni hedelmäpelissä? 
Kiivimysteeri ei ehkä ollut elämäni suurimpia huolia, mutta olisittepa nähneet kuinka silti hypähdin tasajalkaa innosta kun näin Citymarketissa minikiivirasian.

Kallis minikiivirasia, mutta uteliaisuuttani en tietenkään voinut olla ostamatta. Ehkä tämä kiivinkorvike ei kutita? Ja sainkin jo ensimmäisestä haukusta huomata, että pikkukiivi oli tosiaan aika ihana, makea ja pehmeä. Kuin karkkia.

Kysyin Laurilta maistuvatko ne normaalin kiivin kanssa samalta ja aika lähellä oltiin kuulemma.
Tästä lähtien voinkin sitten hevi-osastolla hyvillä mielin ohittaa kiivilaatikon. Isken sille silmää, osoitan sormella ja sanon ääneen ”minä tiedän” ja sitten kävelen tyynesti ohi.

 

Kuvissa näkyvästä eksoottisesta sekoituksen kulhossa voin sanoa vain sen verran, että resepti pysyköön visusti salassa. Liian kiivipäissäni piti sekoittaa kiivien sekaan katsokaas vähän kaikkea mahdollista ja lopputulos oli aikamoista pieleen mennyttä sirkusta.
Pysytellään siis postauksen olemattomassa pointissa: Minikiivit on karkkia!

Tags: