”Ja seuraavaksi Julia ole hyvä”.

Avaan vanhan natisevan pulpetin kannen ja kokoan metsästä aiemmin kerätyt ja tunnin alussa huolella pestyt pikkukivet käteeni. Löntystän hitaasti luokan eteen, katson kiviä kammoten kuin ne olisivat kanin papanoita, laitan ne suuhuni ja alan ”lausumaan” runoja tähtitaivaasta.

Mikäs siinä. Yksin ujona teininä luokan edessä, suu täynnä kiviä lausumassa runoja. Pää tulipunaisena, kuola valuen pitkin poskia.
Muistan vieläkin miten yritin ensin tapittaa pää painuksissa varpaitani, mutta enhän halunnut tiputtaa kiviä – se vasta olisikin ollut noloa, joten nostin katseeni luokan perällä nököttävään kangaspuulaitteeseen. Sillä tehtäisiin taas seuraavalla tunnilla mattoja. Kivipuheen lisäksi ehdottomasti toinen steinertaito osata!
Olin varma, että olin koulun sijasta hullujen huoneella. 

”kovempaa, Julia! Kuvittele olevasi rannalla. Äänesi pitää kuulua yli aaltojen pauhun”

Mutta kun ei täällä ole mitään samperin aaltoja! Teki mieli huutaa hyvin eriskummalliselle opettajallemme runon sijasta takaisin. Täällä on vain kauttaaltaan punainen kuolaava teinityttö, jolla ei olisi minkäänlaista puhevikaa, ellei suu olisi täynnä kiviä, ja joka miettii vain, että nolaa nyt lopullisesti itsensä luokan söpöimmän pojan edessä.

 

"Kun olette vanhoja, ymmärrätte paremmin ja tulette vielä kiittämään minua". – Opettajamme perusteli metodejaan useasti.
Mietin vain – kuinkakohan vanha pitää olla?
En nimittäin vieläkään ymmärrä. Jos muinainen Kreikkalainen puhuja pääsi legendan mukaan yli puhevaikeuksistaan huutamalla kivet suussa meren rannalla – kannattaako konstia harjoittaa vielä nykyajassa luokallisella teini-ikäisiä steinerlapsia?

 

Ainut mitä lopulta opin, oli etten ollut kivet suussa puhumisessa yhtä taitava kuin Demosthenes (383 eaa. – 322 eaa.) En saanut suustani ulos muuta kuin muminaa ja kuolaa.

 

 

P.s Olen oikeasti toteuttamassa uhkailemaani postaussarjaa nimeltä Steinertraumat. Ottakaa pliis huumorilla, Steinerkoulussa oli myös paljon hyvää 🙂

 

Tags:

 

Marimekon puuvillaisesta logokassia on vilahdellut katukuvassa jo todella pitkään ja myös sellaisella vilinällä, että voisi kuvitella  kasseja jaettavan kuormittain joka nurkan takana. 
Joskus tuntuu, että ne katoavat hetkeksi, toisinaan niitä näkee enemmän kuin Alepan muovipusseja. Pitävätköhän ulkomaalaiset Marimekkoa ehkä ruokakauppana?

Okei, tuskin kukaan kiinnittää asiaan kuitenkaan ihan niiiin paljon huomiota, mutta nille jotka kiinnittävät, saattavatkin varmasti jo tietää, että kyseisiä kasseja on melkoisen vaikea saada, ja siksi kangaskassin suosio on kirinyt miltei it-laukun tasolle, tehden siitä niin himoitun, että sitä kaupitellaan netissä jopa yli 30 eurolla. Hassua nimittäin kassi on oikeasti ilmainen. Tavallaan.

Sitä ei myydä liikkeessä, koska se on tehty alun perin lahjaksi asiakkaille ja edelleenkin sen saa vain ostamalla Marimekon liikkeestä tuotteita yli sadalla eurolla. Lisäksi kasseja jaetaan erilaisissa tapahtumissa – mistä itsekin juuri tämän uudessa sesonkivärissä sain. Kuulemma Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden kunniaksi sinivalkoisena (vaikkakin hyvin tummansinisenä versiona).

 

Myönnetään; niitä on ihan liikaa, mutta myönnetään uudestaan; onhan se myös näppärä, juuri oikean kokoinen, kestävä ja kevyt. Jokin siinä myös vetää puoleensa. Logoko? Suosio? Se että sitä ei saa ostamalla? Olenko katukuvan kangaskassiuhri? Arkailenko kun enimmäkseen käytän tätä lähinnä vain kauppa –ja reissukassina. Ulkomailla näitä ei sentään tule vastaan ihan jokaisella, mutta jos tulee, niin ainakin tunnistaa jo kaukaa ja voi hymyillä vastaantulevan kanssa kun kangaskassit jossain päin maailmaa toisensa taas kohtaa.

 

Minä: ”Hei.”

Myyjä: ”Hei.”

(Tuijotan vasemmalla näkyvää mainosta).

Myyjä: ”No mitäs kuuluu?”

Minä: ”Mitä? Anteeksi, olin ihan omissa maailmoissani.”

Myyjä: ”Huomasin, ajattelin palauttaa sut sieltä. Mitä kuuluu?”

Minä: ”Aa, joo, sori. Hyvää kuuluu. Kiitos, entä sinulle?”

Myyjä: ”hyvää.”

(sekunnin tauko)

Myyjä: ”Lounaalle menossa?”

Minä: ”Joo, ajattelin ottaa toimistolle mukaan.”

Myyjä: ”Mistä?”

Minä: ”Tuosta Ruohonjuuresta. Kasvislasagnea.”

Myyjä: ”Kasvisyöjä?”

Minä: ”Ööh, en itse asiassa.”

Myyjä: ”Ahaa, pidät siis itsestäsi vain huolta?”

Minä: ”Niin kai. Tai siis usein tekee enemmän vain mieli kasvisruokaa.”

(Myyjä pakkaa jättineulettani kassiin)

Myyjä: ”Talveen varautumassa?”

Minä: ”Joo, koko ajan kylmä.”

Myyjä: "No nyt on lämmin."

(ojentaa kassin)

 

Toivotetaan viikonloput ja heipat. Kävelen ulos liikkeestä miettien, että olipa outo keskustelu – vai oliko edes?
Olenhan tanssahdellut kassaneidin kanssa Etelä-Afrikassa, laulanut yhteislaulua tietämättä sanoja. Kertonut perheestäni Kanadalaiselle viinikauppiaalle. Rupatellut lapsuudestani Balilaisen torikauppiaan kanssa puoli tuntia. Antanut jopa oluen smoothiebaarin työntekijöille. Jutellut kuulumisia ympäri maailman eri myyjien kanssa. Miksi lounaskuulumiset tuntuisi täällä silti vieläkin oudolta?