Ennen kuin pääsen kaivamaan traumatisoituneen mieleni perukoilta uusia Steinermuistoja, päätin koota teille tähän ”parhaimmat” muistot menneiltä blogivuosilta.

 

 

PERUNASÄKISSÄ STEINERNÄYTELMÄSSÄ 

Steinerkoulussa oli tapana aina esittää paljon noloja näytelmiä. Sellaisia kaukana nykyajasta – kuolen tylsyyteen, en ymmärrä edes omia vuorosanojani – tyyppisiä pitkiä steinerversioita normaaleista näytelmistä.
Olin niissä aina jossakin merkittävässä roolissa, kuten puu, kivi, tai jokin hemmetin luova tuulenvire. Mutta kerrankin meillä oli työn alla jotain jännittävää! Luomu Hiewatha -esitys ja olin saanut ihmisen roolin!
Olin ponchoon pukeutunut mies.

Näytelmärekvisiitta steinertyyliin valmistettiin alusta asti itse. Ponchot, mistäs muustakaan kuin perunasäkeistä. Steinertyyliin kuului myös, että näytelmiä harjoitettiin yhtä hartaasti kuin munkit jumalanpalveluksia – mikä johti lopputulokseen; minä, haiseva, hiostava ja kiduttavan kutiava perunasäkkiponcho, kolme kuukautta yhdessä = ei tippaakaan omistautumista ja jos minulla olisi ollut yhtään näyttelijänurahaaveita ne olisi nyt heti syvälle haudattuja.

Ensimmäisestä ihmisroolinäytelmästä muistan vain tuon ponchon ja yhden ainoan repliikin:
”kaunista, kukakohan laulaa?”
Käytän sitä usein nykypäivänäkin – silloin jos joku laulaa oikein rumasti ja korvani vuotavat verta.

 

PIKKUKIVET SUUSSA RUNOJA LAUSUMASSA

”Ja seuraavaksi Julia ole hyvä”.
Avaan vanhan natisevan pulpetin kannen ja kokoan metsästä aiemmin kerätyt ja tunnin alussa huolella pestyt pikkukivet käteeni. Löntystän hitaasti luokan eteen, katson kiviä kammoten kuin ne olisivat kanin papanoita, laitan ne suuhuni ja alan ”lausumaan” runoja tähtitaivaasta.
Mikäs siinä. Yksin ujona teininä luokan edessä, suu täynnä kiviä lausumassa runoja. Pää tulipunaisena, kuola valuen pitkin poskia. Olin varma, että olin koulun sijasta hullujen huoneella.

”kovempaa, Julia! Kuvittele olevasi rannalla. Äänesi pitää kuulua yli aaltojen pauhun”.
Mutta kun ei täällä ole mitään samperin aaltoja! Teki mieli huutaa hyvin eriskummalliselle opettajallemme runon sijasta takaisin. Täällä on vain kauttaaltaan punainen kuolaava teinityttö, joka mielestään nolaa nyt itsensä täysin luokan söpöimmän pojan edessä.

”Kun olette vanhoja, ymmärrätte paremmin ja tulette vielä kiittämään minua”. – Opettajamme perusteli metodejaan useasti. Mietin vain, että kuinkakohan vanha pitää olla?
En nimittäin vieläkään ymmärrä. Jos muinainen kreikkalainen puhuja pääsi legendan mukaan yli puhevaikeuksistaan huutamalla kivet suussa meren rannalla, kannattaako konstia harjoittaa vielä nykyajassa luokallisella teini-ikäisiä steinerlapsia?

Ainut mitä lopulta opin, oli etten ollut kivet suussa puhumisessa yhtä taitava kuin Demosthenes (383 eaa. – 322 eaa.) En saanut suustani ulos muuta kuin muminaa ja kuolaa.

 

STEINERSISKON SUUSTA

(En ollut perheemme ainut steinerlapsi ja tätä mieltä isosiskoni oli mm. Muutamasta lukioajan steinerkurssista).

”KIVENHAKKUU: Kerran viikossa parin tunnin ajan hakattiin kirjaimellisesti kiveä. Kivestä piti tehdä tuhkakuppi. Tämä oli hidasta ja tarkkaa puuhaa. Liian kovaa hakkaamalla käteen sopiva kivi voisi haljeta, joten välineinä käytettiin pieniä talttoja. Jos oikein onnisti sai niillä kiven keskeltä irtoamaan jonkun palasen. Onneksi kurssi oli pitkä. Kun tekniikka oli hallussa sai lähteä veistoluokasta pihalle hakkaamaan. Tyttöjengimme kanssa haettiin yleensä kaupasta herkut ja istuttiin jossain kaukana muista kiviä hakkaamassa. Se oli ihan hauskaa. Viimeisellä tunnilla olin kuitenkin jo niin haltioissani kurssin päättymisestä, että vähän liian kovalla vauhdilla iskin talttaa kiveen ja siitä se sitten halkesikin. Kurssin saldoksi jäi siis haljennut kivi epämääräisellä kuopalla varustettuna.

KEHRÄYS: Koulussa oli rukkihuone! Muistaakseni ensiksi piti karstata villa käsin, jonka jälkeen pääsi vasta tositoimiin kauan odotetulle rukille. Siellä sitten meidän luokan pojatkin kiltisti istui rukilla yrittäen saada jotain kehrätyksi. Eihän siitä nyt tosissaan tullut keltään mitään. Kurssin tuotokseksi jäi käteen pieni sotkuinen villakerä”.

Niin hauskoja muistoja 😀 Vaikka näille riittää aina naurun aihetta, olen silti näin aikuisena tyytyväinen, että kävin tuota koulua. Okei opettajamme oli hieman vanhanaikainen ja outo. Saksa ja Ruotsi alkoi ekalla luokalla ja englanti vasta seiskalla (minkä takia jouduin opettelemaan englannin itse katsomalla kauniita ja rohkeita). Eurytmiatunnit olivat yhtä sekoilua, enkä oikein tee mitään niillä rukinkehruuutaidoilla, mutta hei steinerlapsena on ollut ihan hyvä olla 🙂

 

♥SEURAA♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK


Pohdiskellessani millä upealla sisällöllä täytän uuden blogini sivuja, mietin mitä itse haluaisin muiden blogeista lukea.

Tämä pohdiskelu itseni kanssa meni jotakuinkin näin:

 

Minä: uusille sivuille pitäisi keksiä jotain uutta.
Minä: Miten olisi kotijuttuja, niitä ei ole tullut pitkään aikaan ja tiedät itsekin miten tykkäät tiirailla muiden kotikuvia.
Minä: Ihan stalkkerina kyllä kiinnostaa onko kaikilla muilla kivempi vessa ja vieläkö trendimatto makaa muidenkin olkkarissa.
Minä: Mutta sitä varten pitäisi siivota, ottaa kuvia ja kato nyt tämän pöydänkin sekasortoa.
Minä: Toisaalta mitä väliä, miksi liimailla kiiltokuvia? Eikö idea ollut antaa vähän rennompia postauksia..
Minä: itse asiassa totta, miksi en vain voisi kuvata kotia tismalleen miten se on juuri tällä sekunnilla. En siivoa likaisia astioita ja voin jopa näyttää mitä on jääkaapissa. Siellä on vain puoliksi juotu viinipullo ja kattila!

 

Eli täältä tulee. Meidän koti juuri sellaisena kun se oli tämän hienon itsekeskustelun aikana. Ei edes kovin sotkuisena, mutta juuri sellaisena kun se on suurimman osan meidän arjesta.

 

 

Ja samperi. Jääkapissa olikin pari muuta purnukkaa kattilan ja viinipullon kaverina. Ihan liikaa niitä vadelmahilloja ja Dijon-sinappeja mitkä on ollut siellä vuosia. Ei näillä helteillä tule ollenkaan kokkailtua kotona ja ajatus kuumasta hellasta saa minut samantien karkaamaan piknikille valmissalaatin kanssa.
Vai miltä näyttää teidän jääkapissa? Tai ylipäätänsä kotona? Voisinpa tiirailla kaikkien huusholleja ja itse asiassa siitä tulikin mieleen – mitä jos haastan kaikki bloggaavat kollegani näyttämään kuvilla just än yy tee nyt miltä näyttää siellä teidän kotona? 
(Vai olenko ainut hyypiö joka haluaa nähdä vähän enemmän kiiltokuvattomia kotikuvia? :D)

 

 

♥SEURAA♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK

Hei ihanat, tervetuloa.

Kiva kun löysitte tänne. Uudelle sivulle minne lennähdin kuin lanta lapiosta.
Oikeasti minua ei heitetty minnekään, enkä vertaa itseäni lantaan, mutta siirto vain tapahtui ensin sen verran nopealla tahdilla, että olo on kuin lapiosta viskatulla, minkä jälkeen koko homma tyssäsikin kuin seinään ja olin se jumittunut kasa odottamassa maahan tipahtamista.

Antakaas kun selitän.

 

 

Kulisseissa on jo jonkin aikaa ollut tietona, että ehkä on jo Cosmo-bloggaamisen jäähyväisten aika. Olen kirjoittanut blogia nyt reilu kahdeksan vuotta, mistä kokonaiset viisi Cosmolla. Koko Cosmon tiimi on aina ollut ihan huikea, eikä siirtoon liity mitään draamaa. Suurin syy lähtööni on itsenäisen bloggaajan tuomat vapaudet ja se, että oma selkeä blogisivu on ollut haaveissa vuosia. Olen saanut myös Indieplacen häärimään blogini taustajoukoissa, joten täysin yksin ei tarvitse ihan kaikkea onneksi hoidella. Cosmopolitan lehdessä puolestaan jatkan kuukausittain ilmestyvää ruokapalstaani, eikä siis lopullisia heippoja tarvitse Cosmotiimillekään sanoa <3

Ja palatakseni lapiovertauskuvaan, siirto vain tuli nopeammalla aikataululla koodareiden ja muun tiimin kesälomien takia. Minkä jälkeen sivu jäikin hetkeksi jumittamaan kuin keskeneräinen työmaa mitä en voinut kuin katsella toimettomana sivusta ja toivoa että olisin joskus ottanut koodarinopintoja. Olin yhteensä 13 päivää ja 12 tuntia päivittämättä yhtäkään blogipostausta ja vaikka tauko saattoi monilta näillä seksihelteillä valua ohitse kuin hikipisara, tuntui se minulle ikuisuudelta. Luonnoksiin ja muistiinpanoihin tuli kuitenkin ruksittua valmiiksi ties minkälaisia postauksia ja nyt ne vihdoin pääsevät näkemään virtuaalista päivänvaloa!  Uusi sivu ole vielä läheskään valmis, mutta hei – eikö täällä näytä jo vähän selkeämmältä vanhoihin sivuihin verrattuna?
Ainakin itsestäni tämä sivu tuntuu melkein kuin ensikodilta mitä saa omin mielin sisustella. Fiilis on kuin tyhjässä eteisessä täynnä pursuavien Ikeakassien kanssa. Sisustustarvikkeiden tilalla kassit ovat vain täynnä intoa, ideoita ja haaveita rehellisemmästä kirjoittamisesta.

Pintaraapaisuja kun on raavittu menneinä vuosina sen verran, että blogini näyttää siltä kun se olisi ollut vuosia kissan raapimispuuna. Itselläni taas on tunne, että asioista voisi puhua suorempaankin, avata kunnolla, eikä vain rivien välistä kuiskailla.

 

 

Näen statistiikoista mistä tykkäätte, mutta pitävätkö luvut aina paikkaansa?

Tässä viime vuosien top 5 luetuinta postausta:

Voisinpa soittaa
Meksikolainen kanakeitto
Ero
It’s a match
Nämä jätin viime vuonna kertomatta

Oletan tästä että tykkäätte ero – ja rakkaustarinoista, henkilökohtaisemmista jutuista, noloista tilanteista ja kanakeitosta. Ihan hyvältä sopalta tämä kuulostaa myös minusta.

Oletteko samaa mieltä vai haluatteko lukea jotain muuta? Nyt kun se muuttokassi on tuossa olalla niin sinne saa vapaasti heitellä ideoita ja toiveita sivun suhteen. Sisustan niillä mielelläni tätä uutta blogikotia 🙂

 

 

Ihanaa, että olette mukana matkassa. Yritän pitää sen mahdollisimman mutkattomana, mutta samalla kiemuraisena,  yllätyksellisenä, kuoppaisena ja kauniina <3

 

Dress – Samsoe & Samsoe
Sunglasses – RayBan
Shoes – Gucci
Bag – Chanel

 

♥SEURAA♥
INSTGRAM / BLOGLOVIN / FACEBOOK