En ole oikein löytänyt aikaa istahtaa koneelle, tai jos olen niin tuntuu kun ei olisi mitään sanottavaa. Syyttäkää tästä Saaraa. Aina kun me nähdään (ja luonnollisesti ei nähdä usein, kun asutaan maapallon eri kolkissa) pitää jutella tuntikausia. Ihan kaikesta.

 

Nyt me ollaan höpötetty neljä päivää kaikki kolme tyttöä täällä yhteen menoon. Voitte vaan arvata että jutut on vähän loppu ja tuntuu ettei niitä sanoja riitä tänne. Aika hassua, mutta me aletaan normalisoitua tässä ihan piakkoin.

 

Kohta lähdetään kauppakeskukseen kiertelemään ja sitten lounaalle. Aurinko paistaa, vieläkään ei tuule ja kaikki on iloisia. Tänään on myös perjantai, mutta en tiedä onko sillä oikein mitään merkitystä.

Tuli tässä mieleen, että mitä minä teille täältä enää kertoisin? Tuntuu kun olisin kirjoittanut jo kaikesta ja kuvatkin alkavat olla samanlaisia.

No, ehkä voin heittää turistioppaan hetkeksi  nurkkaan ja pälätellä teille arkisempia juttuja.
Niin kuin esimerkiksi vaikka, että eilen juotiin lounaalla liikaa viiniä, käytiin kävelyllä Water Front alueella, nähtiin hylkeitä ja minä tajusin että täällä ei tuule. Talvisin (jep, täällä ollaan menossa talvea kohti) ei kuulemma tuule juuri ollenkaan. Se on ihanaa ja minulla ainakin on kuuma.

Tänään on minun syntymäpäiväni. Täytän 26 jo. Voitteko kuvitella? Aika menee liian nopeasti. Ei minua tuo numero edes haittaa, olen todella tyytyväinen miten paljon olen tähän mennessä nähnyt ja saanut kokea.

Kaikki vanhenevat kuitenkin.

Illalla mennään ulos syömään, mutta ei tehdä mitään sen erikoisempaa. En ole koskaan tykännyt juhlia syntymäpäivääni erityisemmin. On jotenkin kammottavaa olla keskipisteenä.

Palataan vielä kerran Etelä-Afrikkaan – ennen kuin päästään Meksikon maisemiin.
Olen tainnut kertoa teille jo kaiken oleellisen tuolta reissulta ja vähän sen vierestäkin, mutta vessatarinaa en kertonut. Vessatarina on kiva tarina. Ja benjinkin unohdin.

Juhlimme viimeistä lauantaitamme erään hotellin kattoterassibileissä. Dj soitti niin kovaa, että jyskeen kuuli varmasti vuorten taa ja pähkäilin myös että kuinkakohan hyvin kyseisen rakennuksen hotellinhuoneisiin. Terassi oli tupaten täynnä juhlakansaa, alkuillasta oli vaikea liikkua ja vessaan sai jonottaa viikon. Minä olen huono vessajonottaja ja lähdinkin jo ensimmäisen tunnin aikana etsimään reittiä toiseen vessaan. Törmäsin matkalla hotellin manageriin joka kyseli mitä etsin ja selitettäni asiani pähkäili hän hetken ratkaisua, kipaisi sitten jossain, tuli takaisin ja ojensi minulle ja Saaralle hotellihuoneen avainkortin. Manageri kertoi että alakerrassa oli tyhjiä hotellihuoneita ja voisimme käyttää niiden vessoja mielemme mukaan. Kunhan muistamme palauttaa avaimen hänelle ennen kuin lähdemme kotiin.

Ajattelin heti että onkohan tässä jokin taka-ajatus, mutta rakkoani ei suoraan sanottuna kiinnostanut. Ja ei siinä ollut. Onnellisena kipitimme omaan vessaamme pitkin iltaa kun muut tytöt viettivät iltansa siellä jonossa.  Manageri kiitti kortista kohteliaasti kun lopulta sen hänelle palautimme.  Voin rehellisesti sanoa, että tuo avainkortti pelasti iltani. (ja että haluaisin jokaisiin juhliin oman vessan kiitos).

Ja benji-hyppy tarina.
Poikaystäväni”pelkään korkeita paikkoja, en ole koskaan hypännyt benjiä”Lauri meni ja heilautti itsensä maailman korkeimmaksi mainostetulta benji sillalta alas. 216m. (suomessa korkein on 150m).

Itsehän oli pissata housuun kun jo katsoin Bloukrans siltaa – ja vielä todella pitkän etäisyyden päästä. Olin ihan pelkuri ja kateellinen.

Benji paikalla oli ruuhkaa jo ihan aamusta asti ja poikien odotellessa vuoroaan sillalla, minä ja Saara syötiin kylmää pekonia aamiaiseksi kahvilassa, mistä näkyi telkkarista reaaliajassa sillalle kun ihmiset vuoronsa perään tippuivat narunpäässä rotkoon. Ensin sieltä hypähti n. kymmenen pikkuruisen kokoista teinityttöä hymyillen kuin moinen olisi arkipäivää, tai ihan kuin olisivat hittovie pallomereen menossa. Tuli vielä enemmän pelkuri olo. Sen jälkeen paikalle pyllähti brasilialainen kaveriporukka, jotka bailaa jorasivat sellaisella sykkeellä, että teki mieli mennä niiden mukaan vaan tanssimaan ja laulamaan jotain yhteislaulua portugaliksi . – Niillä näytti olevan maailman hauskinta. Nyt tuli sellainen olo, että benjihypyt on maailman hauskimpia.

Vakuutin itselleni että ensi kerralla minäkin menen. Lauri hyppäsi hienosti, eikä kuulemma pelännyt yhtään. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?

Viikon päästä Meksikoon <3