Sen päivän jälkeen kun kävelin Annankadun ja Eerikinkadun kulman ohi ja näin ison lasi-ikkunaisen uuden ravintolan lounaskyltissä tekstin ”rakenna oma ramenkeitto 9.90” – En saanut tuota paikkaa mielestäni.

 

Seuraavana iltana yritin nälissäni Googlettaa paikan aukioloaikoja ja sitä, että saisiko ramenkeittoa rankentaa myös lounas-ajan ulkopuolella.
Mikä ihme sen ravintolan nimi olikaan? Oven yläpuolella luki vain BAR, ja vaikka kuinka yhdistelin sanoja kadunnimistä Bar:sta ja ramenkeitoista, en löytänyt haluamaani tulosta.

Lopulta eksyin jonkun lehden sivuille ja sitä kautta artikkeliin uudesta Annankadun paikasta jolla oli epätavallinen nimi: Why join the navy when you can be a pirate.

Jaahas, ei ihme etten löytänyt ravintolaa pelkällä Bar –nimellä.

 

Ravintolan sivut ilmoittivat, että paikka tarjoaa aamiaista ja lounasta. Smoothieita, leipiä, salaatteja, ja joka lounaalla sitä itse rakennettavaa ramenkeittoa. Iltaisin DJ soittaa ja baarista saa drinkkejä.
 

 

Loistavaa, ei muuta kuin seuraavana päivänä Kira mukaan toimistolta ramenlounaalle, missä keitto, sekä paikan pelkistetty, mutta kiva tunnelma ylitti kyllä odotukset.

Ramenkulhoon sai kasata kaikkea nuudeleista kanansuikaleisiin. Iduista, vihanneksiin ja yrtteihin. Liemi päälle, kastikkeita ja siemeniä maun mukaan. Ihan mielettömän hyvä idea. Ihan mielettömän hyvää keittoa. Niin hyvä, että oli pakko tulla tännekin hehkuttamaan.
 

 

 

Uusia hyviä lounaspaikkoja on aina kiva löytää ja voisinkin vihdoin alkaa toteuttamaan sitä aikoja sitten lupailemaani ”Parhaat lounaspaikat” -postaussarjaa.

 

Olkoon tämä ensimmäinen askel siihen suuntaan.

 

 

 

Why join the navy when you can be a pirate
Annankatu 28
08:00 – Until late

Länsiväylällä ei voi ajaa auton katto auki, ellei halua hiuksiinsa ikuista trollitakkua.

Hiukset suussa ja musat täysillä yritimme silti hetken, koska mikä muukaan toisi enemmän tyttöjen roadtrippiin fiilistä kun auringonpaiste kasvoilla moottoritien vauhdissa.

Turkuun lähdettiin siis kirjaimellisesti tukka putkella ja mielettömän hyvällä energialla. Perillä ihastelin ystävämme isän asuntoa, missä saimme sen yön majoittua.
Parvekkeelta näkyi puiden ja kattojen lomasta Aurajoki ja alakerrasta pääsi vain muutamalla askeleella suoraan Turun ravintolatarjonnan ytimeen.

 

Ah, Turku ja ravintolat! Piti taas kysyä itseltään, miksi ihmeessä käynkään siellä niin harvoin? Ihan vain jo Blankon Tandoorikanasalaatin ja Tintån feta-vesimelonisalaatin, sekä pizzojen vuoksi voisin ajaa sinne koska vain! Olen varma, että varsinkin nuo kaksi salaattia oli vuoden parhaimmat maistamani.

Ruokaonnellisena on myös hyvä jatkaa fiilistä viinilasin kanssa terassilla. Pidin kaupungin iltaisesta tunnelmasta – tämä taisi olla itse asiassa ensimmäinen iltani ulkona Turussa. Ihmiset olivat niin hyvällä tuulella ja joka puolella soi hyvä musiikki.

Saimme kokea myös jokilaivojen menon, tungoksen ja tunnelman. Kävimme ostamassa liian monta sangriakannua, fiilisteltiin vaihtelevaa musiikkia iltasessa Blankossa ja heitettiin kadunristeyksessä Coltin sytkärin ilmaan, koska emme osanneet päättää minne suuntaan lähtisimme. Sytkäri tippui lopulta Kiran pään kautta maahan osoittaen vasempaan suuntaan ja koimme tämän olevan tarpeeksi vahva merkki mihin suuntaan jatkaisimme iltaa, joten vasemmalle ja sieltä löytyvään yökerhoon siis! Yökerhossa ilta huipentui muiden Helsingistä tulleiden ystäviemme kanssa päättömään tanssimiseen, minkä jälkeen väsyneenä, mutta erittäin Turkuonnellisina kaaduin sänkyyn kuin sahattu kuusi ja nukuin kuin tukki.

 

 

Seuraavana aamuna oli ihana herätä auringonpaisteeseen, juoda kylmää kaakaota, syödä aamiaista tyttöjen kanssa ja katsoa samalla Aladdinia telkkarista. 

Mikä siinä on että hieman railakkaamman illan jälkeen, mikään ei ole parempaa kuin piirretyt ja kaakao? Ihan kuin yrittäisi olla viaton lapsi vielä hetken.

 

Aamiaisen jälkeen yritimme kasvaa takaisin melkein aikuisiksi, pakkasimme tavarat ja suuntasimme lounaalle Tintåån, missä pöytäseurueellamme oli hieman levoton. Jutut huonoja, mutta ruoka sitäkin parempaa.

Kiitos Turku.

En tiedä mikä akustisessa kitarassa on niin lumoavaa. Olen aina vain pitänyt siitä. Yritin joskus itsekin sellaista hieman soittaa, mutta onneksi tajusin lopettaa ennen kuin mielikuvani muuttuivat kyseisestä soittimesta kaikeksi muuksi kuin kauniiksi soinnuiksi.

Tosin nyt kun tiedän kuinka hankalaa se on, kitara on vieläkin lumoavampi.

Ja sellaista soitti erittäin hyvin eräs poika Etelä-Afrikassa upeassa Catharina’s ravintolassa Steenbergin viinitilalla.
Oli taas sellainen epätodellinen päivä ja niitä ikimuistoisia hetkiä kun istuin siinä vuorimaisemat takana ja ystävät edessä kauniilla terassilla kuunnellen pojan esiintyvän nurmikolla puun alla. Akustisella kitarallaan ja upealla äänellään pienelle ravintolayleisölle, niissä mielettömissä maisemissa.
Purokin vielä lorisi siinä vieressä ja ihan oikeasti perhonenkin lensi ohi. Se oli kyllä jo vähän liikaa.

Mitä upeampia covereita ja mitä enemmän suosikkikappaleitani tuli, sitä enemmän jossain kohtaa meinasin ihan oikeasti ruveta vähän itkemään. Oli liikaa tärykalvoille ja verkkokalvoille koko paikan kauneus ja ne laulut.

Ruoassakaan ei ollut moittimista 🙂