Viikon yllättäjä, tai siis edellisen viikon oli Solna -ravintola, missä käytiin syömässä Laurin perheen kanssa.

En ollut ennen kuullut kyseisestä paikasta joten jouduin pikaisesti googlettamaan sen.
Löysin ranskalais-eurooppalaisen keittiön, sijainnin yllättäen munkkiniemestä ja hyvät arvostelut.

Ravintola oli viihtyisä, täynnä asiakkaita ja me tapamme mukaan myöhässä. Pöydällämme oli viiden ruokalajin menut (rakastan yllätysmenuja!) ja luettuani tuon menun läpi oli kuola valua jo kauluksille.

Menu alkoi keittiön tervehdyksellä kylmällä savustetulla purjo-perunakeitolla. Yleensä en pidä kylmästä keitosta mutta tätä olisin voinut mieluusti syödä lisääkin.
Lusikoituani kulhon viimeistä pisaraa myöten sainkin eteeni jo toisen lautasen. Tattaricreppi. Ehkä kaunein lettuannos, mitä minä olen nähnyt. Annoksessa oli paljon jänniä makuja ja se oli aika hyvää, mutta ei lähellekään niin hyvää kun seuraava annos. Pohjanmeren turskaa pallon muodossa. Lautasella olevat sinisimpukat upposivat myös hyvin ja varastin ne omaan suuhuni Laurinkin lautaselta.
Tämä taisi olla koko pöytäseurueen suosikki.

yllättyneenä ja odotukset korkealla odotin pääruokaa ankkaa, mutta en harmikseni ehkä niin erityisesti pitänytkään siitä. Lisukesalaatti oli ihanaa, mutta koin annoksen jotenkin hieman raskaaksi ja asiaahan ei auttanut se, että seuraavaksi saatiin vatkattua brietä, mikä muistutti minua maultaan kovasti nokaretta voita. En ole nirso ja kaiken lisäksi vielä brien sekä voin ylin ystävä, mutta tätä en valitettavasti pystynyt syömään kuin muutaman pienen lusikallisen.

Aloin jo hieman huolestua oliko menun korkea nousu laskussa, mutta sitten sain jälkkärini. Jälkiruoan missä oli suklaamoussen lisäksi maailman parasta omenasorbettia. Kyllä parasta. Ainakin minulle. Se vei minut suoraan takapihalle oman omenapuun juureen syömään niitä alkukesän ensimmäisiä kotimaisia omenoita. – Jos siis meillä olisi ollut omenapuuta takapihalla.
Maksaisin nyt kulhollisesta tuota sorbettia vaikka kuinka paljon.

sorbetin jälkeen saatiin vielä ekstrana keittiön omatekemiä macaronseja ja kuulostaako jo turhan hehkuttamiselta, jos kerron, että en ennen tuota iltaa pitänyt macaronseista, mutta nämä saattoivat ehkä muuttaa mieleni.
Miten erilaisilta ne saattoivatkaan maistua kun ne ylimakeat pallerot mitä olen aikaisemmin yrittänyt väkisin jossain tilaisuuksissa haukata.

Kaiken kaikkiaan muutamaa pientä miinusta lukuun ottamatta tämä oli ihana ja yllättävä illallinen.
Täällä pitää käydä vielä uudestaan.

Olen aivan mieletön terassi-Tarja. En sellainen joka istuu naama punottaen maanantaikaljalla kello kahdesta jonnekin keskiviikkoon asti, vaan ihan vain nautiskelen ulkoilmasta. Istuen terassilla.

Parhaita ovat tunnelmalliset terassit, mistä saa hyvää viiniä, tai vielä parempaa – hyvää ruokaa.

En tiedä montaa tällaista, mutta olin melkein vihainen itselleni kun yhdelle (kaikki nämä kriteerit täyttävälle) sellaiselle reilu viikko sitten tallustelin. Ihan vaan sen takia, että olin tiennyt tämän paikan olemassa olosta, mutta ollut vain liian laiska koskaan käväisemään paikanpäällä.

Sushibar Korjaamo.

Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun teki vihreä nurmikko pihalla ja omenapuu siinä keskellä. Miksi omenapuu tekee minut niin iloiseksi, sitä en tiedä, mutta halusin mennä istumaan mahdollisimman lähelle sitä.


Sushibareista saa Helsingin parhaat sushit – tämän olen teille kertonut varmaan monesti, eikä heidän Korjaamon ravintola ole millään tavoin poikkeus. Popsin kornerimakit menemään alta aikayksikön ja nautin mielettömästi auringonpaisteesta ja kauniista pihasta.

Kun kaikki sushit oli syöty, käytiin poimimassa puusta omenat jälkkäriksi. Ne oli mielettömän hyviä omenoita.

Kannustan kaikkia istahtamaan terassille vielä kun voi. Kohta kyyhötetään kuukausikaupalla kaukana niistä, kun kinokset valtaavat kadut ja Korjaamon kaltaiset terassit kylmenevät käyttökelvottomiksi.  

 

Sushibar Korjaamo 
Töölönkatu 51 a-b
Aukioloajat:
Ma–to 11–22 (keittiö kiinni 21.30)
Pe 11–23 (keittiö kiinni 22)
La 14–23 (keittiö kiinni 22)
Su suljettu
Lounas on arkisin klo 11–15
Tags:

Toinen visiittimme Turkuun ei ollut niin rento extempore kaupunkipyörähdys kuin viimeksi. Vain kiireinen pikku käynti työasioiden takia. En ehtinyt kävellä ympärinsä tai leikkiä lehtikasoissa. Nyt oli pimeää, eikä ollut lehtiäkään.
Onneksi ehdimme kuitenkin ravintolaan ja ravintolavalinnasta kiitos kuuluu teille, kun edelliseen Turku postaukseen niitä vinkkasitte.

Päädyttiin Tintån, koska Laurille kelpasi lihavarras. Meillä oli pienoisia ongelmia tosin löytää perille. Autoni navigaattori oli hukannut kentän ja iPhonen kartan vihreät pallot seikkailivat jossain aivan omilla teillään. Parkkipaikkaakaan ei saanut mistään. Pyörittiin ympyrää varmaan tunti.

Mitäpä tuosta, vihdoin kun löysimme tiemme sinne oli se kyllä sen arvoista. Nälkäisenä, sekä väsyneenä kun pääsee istumaan hyvän ravintolan tunnelmalliseen pöytänurkkaukseen, niin onhan se kaksin kerroin kivempaa.

Lauri otti häränfilevartaan ja piti siitä paljon. Minä pidin sen kanssa tulevasta salaatista niin paljon että varastin sen omakseni. Omalle lautaselleni päätyi vielä pitkästä aikaa pizzaa. Kuulemma parasta. Ja se olikin. Todella hyvä pizza. Vieläpä savuohi&feta -pizza mikä ei ihan joka päivä minun suuni tietänsä löydä. Söisin tuolla pizzaa koska vaan uudestaan, mieluiten nyt heti.

Viinilistalta löytyi myös ilokseni Kalkglimmerin ja Loimerin rieslingiä, sekä paljon muuta hyvää joten viinivalikoimasta ehdottomasti iso plussa. Palvelu muutenkin pelasi ja ruuat tulivat nopeasti vaikka tupa oli ihan täynnä. Jäi oikein hyvä maku suuhun ja iloisina pystyimme lähtemään takaisin Helsinkiin.

 

Tags: