Joskus elämä heittelee miten sattuu. Minut se on heittänyt nyt Etelä-Afrikkaan hetkeksi siskoni kanssa.

Siskoni avomies kuoli liikenneonnettomuudessa muutama kuukausi sitten. Tultiin tänne vähäksi aikaa muihin maisemiin.
– Vaikka ei ne maisemat paljoa auta, mutta helpottaa toivottavasti edes hetkeksi.

Ajattelin kertoa tämän teille, koska mitä muutakaan minä sanoisin?
Asumme kolme viikkoa ystäväni Saaran luona ja kirjoittelen sieltä ihan tavalliseen tahtiin. Niinkuin tavalliselta lomalta tekisin.
Tähän aiheeseen tuskin enää palaan, mutta halusin nyt vain suoraan kertoa syyn miksi olen taas täällä.

Ja erittäin mielelläni olenkin. Harmi vain että näissä merkeissä.

Edit: En sitten huonompaa päivää voinut valita tämän tekstin julkaisuun. Sattumalta vain saavuimme juuri tänään tänne Etelä-Afrikkaan, eikä ole aprillipäivät ollut päällimmäisenä mielessä viimeaikoina. Suoraan sanottuna en muistanut edes koko päivän olemassaoloa. Harmi, että osa teistä otti tämän vitsinä, mutta valitettavasti se ei sitä ole.

Tiedättekö mitä Meksikon matkaltamme odotin ehkä eniten?
Ruokaa.

Tulisuutta, raikkautta, makuja, tekstuureja, mausteita! Mutta, ei. Ei ainakaan niissä paikoissa missä me söimme.
Kahden viikon jälkeen päällimmäiseksi kuvaksi Playa Del Carmenin ruokatarjonnasta mieleen jäi tasapaksu, mauton, tylsä ja ylikypsennetty ruoka.
Eikä vain minulle, vaan jokaiselle meistä kuudesta.

Hotellissamme ruoka oli kyllä hyvää, mutta se oli sellaista varman päälle pelattua. Buffeteista sai itse kerättyä lautaselleen parhaimmat maut, mutta ne mitä À la cartesta tilasimme jäi jotenkin tylsiksi.

Lähdimme muutaman kerran myös kokeilemaan kaupungille. Oli pihviravintolaa, kuuluisaa Mayojen ravintolaa, jotain netissä paljon kehuttua Meksikolaista ravintolaa, mutta kaikissa sama ongelma. Kypsyysasteen oli vähän sinne tänne ja lautaselta puuttui maut.

Jenkkituristit. Osoittelen nyt sormella vähän niihin päin. Sain nimittäin kuvan että heille tulinen ruoka ei oikein kelpaa. Aina kun olimme turistiretkellä ja opas kertoi meidän menevän lounaalle, piti hänen nopeasti aina lisätä perään, että ei älkää pelätkö ei ole tulista.
Ääääää! Teki mieli kirkua, miksi ei ole tulista? Eikö tulisuus juuri ole meksikolaisen keittiön sielu!

Niinpä me sitten eräänä päivänä järkeilimme että kävelemme hieman syrjäisimmille kaduille, etsimme sieltä tacokärryn minkä ympärillä on eniten paikallisia ja jos emme saa niitä makuja sieltä niin luovutamme.

No, tacokärry löytyi. Löytyi myös paljon kastikkeita sieltä. Oli punaista, keltaista, vihreää. Ottelin kaikkia varovaisesti koska en tiennyt mitä ne olivat. Viimeinen kastike oli jostain valkoista. Ajattelin että tuo on varmaan jotain papuvaahtoa (mitä hittoa on papuvaahto?) ja länttäsin kauhallisen taconi väliin.

Joo, se oli puhdasta habaneroa se.
Saa nauraa. Olin kai ansainnut sen moittimalla ravintoloiden maustehyllyn puutetta. Olisi pitänyt alun perin ymmärtää että Playa Del Carmen on turistikylä. Siellä ravintoloissa syö turistit ja jos haluaa paikallisia makuja pitää mennä sinne missä paikallisia on.

Söin yhden haukun tuosta tacostani, mutta voin kertoa että ennen kuin tulivuori purkautui suussani maistoin pikaisesti sen olevan kuitenkin oikein hyvää.

Yaxchessa, siinä Maya Cuisine –ravintolassa tarjoilija tuli ja nappasi meistä kuvan. Illan päätteeksi yllätykseksemme kuvat olivat ilmestyneet tequila pullon etiketeiksi. Pullon sai ostaa n.10dollarilla.
Ihan hauska idea. Myöhemmin huomasin että monissa muissakin ravintoloissa tosin tehtiin näin.

Viimeinen ja kolmas Meksiko retkemme oli luonnon vesipuisto Xel-Haan.

”Mä en halua kastella mun hiuksia” taisi olla ensimmäiset sanat mitä päästin suustani kun päästiin sinne.
Urpo. Kuka nyt tulee upeaan luonnon vesipuistoon ja miettii jotain typerää tukkaansa. Eli, aika nopeasti näin omaa pehkoani pidemmälle. Tarkalleen ottaen kirkkaan turkoosin veden. Tajusin, että totta helkkarissa haluan kastella tukkani. Pulikoida joka ikisessä lammikossa ja hyppiä kalliolta ja seilailla puhallettavalla renkaalla tuijottaen kaloja.

Xel-Ha oli kiva paikka. Yksi parhaimmista päivistäni Meksikossa. Siellä vierähti kahdeksan tuntia melkein hujauksessa. Siellä oli vähän kaikennäköistä muurahaisista manaattiin ja snorklauksesta vesiluoliin.

Pojat olivat into piukeena hyppimässä jokaiselta kallionkielekkeeltä (vahingossa myös niiltäkin, mistä se ei ollut edes sallittua) ja räpiköivät vedessä kun kuusivutiaat konsanaan. Jotenkin se tarttui. Voisin kuvitella jos me tytöt oltaisiin lähdetty paikalle kolmistaan ei meillä olisi ollut läheskään yhtä hauskaa. Ehkä vesipuistot tarvii aina vähän poikia piristämään meitä hienohelmoja.

Koko puistossa oli myös all inclusive meininki – eli ruokaa ja juomaa (myös alkoholi) sai vedellä niin paljon kun maha jaksoi kantaa. Miettikää jos meillä esim. Serenassa olisi pääsymaksun hinnalla kaikki alkoholi ilmaista? Siellä voisi olla muutamat Penat ja Pirkot päänupit aivan pyörällä villivirrassa ja toiset sammuneina saunaan.

Täälläkin pystyi nukkua. Riippukeinuissa. Niitä oli joka paikassa. Oli myös hierontaa – kallista, mutta minun oli pakko mennä koska yläselkäni oli todella rasittava. Onneksi hieroja oli hyvä ja olo helpottui hetkeksi ainakin. Ravintoloita ja baareja oli muutama. Me söimme Meksikolaisessa buffassa ja ruoka, sekä palvelu oli todella hyvää. Harmitti kun aloin täyttyä. Olisin voinut syödä vain lisää ja lisää.

Pulikoituamme itsemme rusinoiksi, hypittyämme jokaiselta kalliolta ja talsittuamme kaikki ne polut istuimme baariin. Aurinko paistoi ja margarita oli kylmää. Oli ihanaa.  Puisto alkoi täyttyä ja ihmisiä oli jonoksi asti. Oli hyvä että olimme tulleet ihan aamulla.

P.s viidennen kuvan liivit oli pakolliset. Osaan kyllä uida.