Tasan viikko sitten tanssahdeltiin Tampereella kesän viimeisillä festareilla, mutta minä olin unissani viime yönä vasta Blockfestien sisääntuloporteilla.

Ja siinä sainkin seistä tuntitolkulla. Tarkastusportit olivat nimittäin lentokenttien turvatarkastuksen luokkaa pyyhkäisytesteineen ja läpivalaisukoneineen, ja minä tietysti järjestyksenvalvojien silmätikkuna. Laukkuni (mikä unessa oli jostain syystä pyöräilylaukkuni) tutkittiin läpikotaisin pensseleillä pyyhkien? ja taskulampuilla tutkien.

Kun järjestyksenvalvoja availi kajaalini korkkia ja tutki sitä taskulampulla, minä pidättelin itkua. Kuulin Avaimen aloittavan telttalavalla, mutta minä olin jumissa porteilla. Roihuvuoren sävelet kantautuivat korviini vain kaukaisena bassona, samalla kun naispuolinen järjestyksenvalvoja yllätyksekseni riuhtaisee t-paitani ylös ja kokeilee, etten ole piilottanut ”melonieni väliin mitään pikkupulloa”.

Heräsin siinä vaiheessa kun olin läimäyttänyt valvojaa litsarilla, hänen ehdottaessaan kollegalleen, että pikkarinikin pitäisi kuulemma tutkia.
Sydän pamppaillen ja hiestä märkänä herätessä olin onnellinen että olin kotona ja Blockit jo takana 😀

Tai ainakin hetken. Samperin uni yritti pilata niitä ihania Blockfest-muistoja mitä minulla on vielä erittäin tuoreessa muistissa viime viikonlopulta. Todellisuudessahan, turvatarkastusjonossa ei ollut ongelmia – eikä muutenkaan koko festariviikonloppuna. Avaimen keikan sain nähdä alusta asti paraatipaikoilta, ihokarvat pystyssä lauloin biisien mukana nostalgiahuumassa. Fiilisteltiin myös JVG:tä ja Lil Wayneä, syötiin Naughty burgereita ja juotiin raikkaita drinkkejä pusseista. Tanssittiin kaveriporukalla profeettoja isossa kasassa penkeillä seisten. Naurettiin ja nautittiin. Sellaista Blockfesteillä on aina – pelkkää hyvää fiilistä. Edes harmaa sää ei haitannut meidän menoa. Tähän oli hyvä lopettaa kesän juhlat, pyyhkiä festaripölyt bootseista ja ottaa arki avosylin vastaan.

Kiitos Blockfest!

 

P.s kiitos kaikki te ihanat jotka tulitte moikkaamaan <3 Oli superkiva nähdä ja jutella.

 

Tags:

 

Muistatteko Frendeistä jakson, missä Ross menee suihkurusketukseen ja pyörii  automaatti-suihkurusketuskaapissa ihan päin mäntyä ja saa sen tuloksena pikimustan värin pintaansa?

Naureskelin ajatukselle kun tuossa taannoin varasin elämäni ensimmäistä suihkurusketusaikaa. Katsokaas, oli kesäkuvaukset ja koko alkukesä oli ollut lähinnä kurasadetta. Olin väriasteeltani lähempänä kalpeaa keskitalvea, kuin heinäkuisen päivettynyttä kesäneitoa.
Suihkurusketusneitsyenä ajattelin ettei tämä nyt niin paha voi olla. Rusketukseni suihkuttaa kuitenkin ammatti-ihminen, ei mikään kone missä voisin sekoilla.
Mikä voisi mennä pieleen pienessä suihkurusketuksessa?

Alastomana kopissa seisoessani ja tuntemattoman naisen suihkutellessa kylmää väriainetta huolellisesti jokaiseen kehoni kohtaan, mietin jo hieman oliko tämä nyt sittenkään niin hyvä idea. Näytin melkoisen ruskettuneelta jo tekovaiheessa. Olimme yhdessä valikoineet rusketuksesta keskisävyn. ”Siitä tulee juuri sellainen kesäisen päivettynyt” – oli luvattu ennen suihkutusta.

Kotona poikaystäväni ilme kertoi peilikuvaanikin paremmin totuuden. Näytin aivan – siis antakaa minun korostaa, AIVAN frendien Rossilta suihkurusketus jaksossa. Tummanruskealta – hieman jopa liilalta jo ensimmäisillä minuuteilla ja rusketuksenhan oli tarkoitus tästä vain vahvistua.

Juoksin paniikissa kotimme jokaisen peilin edessä. Ruskea tuskahiki valui otsalla ja yhtäkkiä niin valkoiselta näyttävä hammasrivistöni irvessä koitin pähkäillä pelastuskeinoa tilanteesta. 

Käännyin Googlen puoleen:
”pieleen mennyt suihkurusketus”
”miten itsestäänruskettavan saa pois"
”suihkurusketus liian tumma”
”kuinka paljon suihkurusketus tummuu päivän aikana”

Ei mitään. Vain neuvoja miten valmistua rusketushommaan kuorimalla. Läppäriä näpyttävät sormeni näyttivät tummuvan silmissä, joten paniikissa juoksin suihkuun ja hinkkasin saippualla itseäni niin kauan kunnes lattiakaivoon valui vain kirkasta vettä ja valkoiseen pyyhkeeseen itseäni pyyhkiessäni se ei näyttänyt siltä kun joku olisi juuri käyttänyt sitä wc-paperina.

Tämän jälkeen jännitin peiliin tuijottaen kuivunko laikukkaaksi, puskeeko rusketus vielä jostain huokosista ja onko kuvaukset peruttava. Poikaystävä nauroi kippurassa vieressä ja pakko sanoa, että koko episodi oli itsestänikin melkoisen huvittava.

Onneksi rusketus lopulta peseytyi tasaisesti pois ja siitä jäi jäljelle vain hieman päivittynyt iho. Itseasiassa juuri sellainen mitä olin yrittänyt hakea! Enpähän vain osannut aavistaa, että se vaatisi kohdallani tällaisia hätätoimia. 

Ei ehkä minulle enää suihkurusketuksia. 
Pliis kertokaa, että siellä on muitakin joilla on näitä pilalle menneitä rusketustarinoita? 😀 

 

 

Kuvat päivä rusketuksen jälkeen
Photos: Mona Salminen

 

Muistatteko kun Äitini toi minulle vanhat ala-asteen ainevihkoni? Ensimmäinen postaus oli aiheesta ”millaista oli kun olin lapsi”. Naureskelin nuorelle kynänjäljelleni kahvit sylissä, mutta tarttuessani toiseen vihkoon tuijotin sitä vain haavi auki ja aloin hieman epäilemään mielikuvitukseni terveyttä. Ei ehkä olisi pitänyt salaa katsoa kaikkia niitä kauhuelokuvia.
Tässä Nukke-aineessa huomaatte ehkä miksi.

 

NUKKE

”Olen Sindy ja kerron teille nyt tarinan lapsuudestani.
Isäni oli kalastaja Los Angelesissa ja ollessani vuoden vanha hän kävi kerran kalastamassa, mutta saikin saaliikseen kalojen joukossa pienen nuken.
Hän toi nuken minulle ja lähti taas kalaan, mutta nousi myrsky ja hän haaksirikkoutui ja kuoli. Nukke oli minulle ainut muisto hänestä ja pidin sitä aina mukanani.

Kun olin viisivuotias, kissani pissasi nuken päälle, ja laitoimme sen yöksi tuulettumaan parvekkeelle. Kun menin yöllä vessaan näin nuken liikkuvan. Huusin äidilleni ”äiti nukke liikkui.”. Äiti ei kuullut. Nukke avasi parvekkeen oven ja tuli minua kohden.
Silloin äiti tuli nurkan takaa ja kysyi. ”Mitä huusit Sindy?”. Silloin nukke kaatui lattialle ja jähmettyi.”Tulehan Sindy, kyllä se nukke siellä parvekkeella selviytyy”. Äiti laittoi nuken takaisin, ja minä menin nukkumaan.

Sama tapahtui ollessani kuusi-vuotias, mutta tällä kertaa laitoin nuken tahalleen parvekkeelle ja tulin sitä yöllä vahtimaan. Nukke avasi oven hitaasti, sillä oli pitkät kynnet ja hampaat ja takkuinen tukka, sekä ihan kirkkaansiniset viirusilmät.
Sanoin sille: ”hei” ja nukke vastasi takaisin: ”minä haluan leikkiä”. Kun kysyin mitä nukke halusi leikkiä, nukke käveli keittiöön ja ja otti terävimmän lihaveitsen ja sanoi, ”Haluan leikkiä veitsileikkiä”. Nukke tuli minua kohti polvistui eteeni ja viilsi jalkaani ison viillon. Minä kiljaisin. Äiti juoksi luokseni, mutta nukke oli kadonnut ja äitini ei uskonut ”tarinoitani”.

Seuraavana yönä pelkäsin ja nukuin äitini vieressä. Heräsin ääneen ”haluan pelata veitsipeliä”. Vaikka pelotti, seurasin ääntä, parvekkeelle, missä näin taas pitkäkyntisen nuken veitsi kädessä. Nukke viilsi jalkaani ja taas kiljaisin, mutta tällä kertaa äiti ei herännyt. Kiljuin ja juoksin äitini viereen. Nukke tuli perässä ja veti ison viillon jalkaani. Kiljaisin niin kovaa, että tällä kertaa äitini säpsähti ja nähdessään minut verisenä, alkoi vähän jo uskoa. 
Seuraavana päivänä menimme heittämään nuken kaatopaikalle.

Nukke oli nyt poissa, mutta en seuraavana yönä en silti saanut unta. Tuijotin ikkunaan ja yhtä äkkiä nukke ilmestyi sen taakse. Se tuli sisään ja viilteli minun jalkoja. En päässyt pakoon ja sitten nukke viilteli käsiäni ja loputa naamaani. Minulla pimeni….

Heräsin sairaalassa, olin täynnä arpia ja äitini oli vierelläni. Äiti kertoi, että nukke oltiin löydetty sängystä viereltäni imemässä vertani. Se oltiin otettu kiinni ja poltettu. Nyt nukkeni oli siis poissa, ikuisesti poissa. Saisin elää rauhassa vaikka olihan minulla edelleen arvet, jotka vielä tänäkin päivänä muistuttavat minua verenmimijänukesta. THE END." (The end, kirjoitettu vertavuotavin graffittikirjaimin :D)

 

Että sellainen satu sitten. Iloista viikkoa vaan kaikille (varokaa nukkeja :D).

Tags: