Ihmettelin eilen miksi tykkäänkään ponchoista niin paljon. Kaikkien niiden hurjan traumaattisten kokemusten jälkeen mitä minä pienenä olen ponchossa joutunut kokemaan mielestäni minun pitäisi inhota niitä.

Enkä tarkoita että olen ollut joku intiaanilapsi. Julia ”isuva biisoni, karvainen mänty”. Ei, vaan steinerlapsi. Kaikki traumaattiset kokemuksenihan ovat kotoisin sieltä – Steinerkoulusta jälleen.

Varhaisin ponchomuistoni juurtaa ala-asteelle. Steiner-koulussa oli tapana aina esittää paljon noloja näytelmiä. Sellaisia kaukana nykyajasta – kuolen tylsyyteen, en ymmärrä edes omia vuorosanojani – tyyppisiä pitkiä steiner versioita normaaleista näytelmistä.
Olin niissä aina jossakin merkittävässä roolissa, kuten puu, kivi, tai jokin hemmetin luova tuulenvire.

Kerran meillä kuitenkin oli työn alla jotain jännittävää! Luomu Hiewatha -esitys ja olin saanut ihmisen roolin!
Olin ponchoon pukeutunut mies.

Näytelmärekvisiitta steinertyyliin valmistettiin alusta asti itse. Ponchot, mistäs muustakaan kuin perunasäkeistä. Steinertyyliin kuului myös, että näytelmiä harjoitettiin yhtä hartaasti kuin munkit jumalanpalveluksia – mikä johti lopputulokseen; Minä, haiseva, hiostava ja kiduttavan kutiava perunasäkkiponcho, kolme kuukautta yhdessä = rakkautta?

Ensimmäisestä ihmisrooli -näytelmästä muistan vain tuon ponchon ja yhden ainoan repliikin:
”kaunista, kukakohan laulaa?”
Käytän sitä usein nykypäivänäkin – Silloin jos joku laulaa oikein rumasti ja korvani vuotavat verta.

Pitäisikö minun jo perustaa blogiini tunniste steinertraumat?

Niin ja tuo poncho. Ihana virkattu, kaukana perunasäkistä oleva sellainen on Vilasta.

Sieltä ne ikuisuuden etsityt yli polven penteleet vihdoin saapuivat kotiin.
Halailin niitä kenkäonnellisena noin tunnin.

Vuosien haaveilun ja tuhansien tuntien etsinnän jälkeen päädyin siis lopulta klikkailemaan Amazonilta Donna Karanit kotiin. Matkin tässä nyt rankalla kädellä Xeniaa (kiitosta vain sinne päin 🙂 jolla ensimmäisen kerran samaiset jalkineet bongasin. Täydelliset ajattelin silloin hieman vain kateellisena, mutta muutaman googlettamisen jälkeen myös katkerana koska huomasin, että niitä on harvinaisen vaikea löytää ja varsinkin minun koossani.
Kuten näköjään koko kyseistä saapaslajia ylipäätänsä!

Lopulta tein myönnytyksiä lisää (kuten hinnankin kohdalla, mikä ei luonnollisesti ollut mieleiseni vaikka alennettuina olivatkin) ja uskaltauduin tilaamaan koon 36 saappaat.
Amazon, tuo ainoa paikka mistä ylipäätänsä löysin varteenotettavia saappaita piti varastossaan enää kahta DKNY Women's Jeanettea. Kokoa 36 ja 39. Itse olen 37.

Muutama hikipisara vieri ohimolta kun kokeilin kenkiä ensimmäistä kertaa jalkaani. Kenkä oikeasti näytti sillä hetkellä vähintään ala-aste ikäisen saappaalta ja oma jalkani sen vieressä kaksi metriä leveämmältä Shrekin koivelta, mutta sinne se vaan sujahti kuin veitsi voihin. No, ainakin melkein.

Pohkeen kohdalla ei niin hyvä tuuri. Tilaa nimittäin saappaassa olisi ollut toisellekin samanlaiselle. En ilmeisesti omista sitten pohkeita laisinkaan. Suutarireissuhan siitä lopulta sitten tuli.
Päätin kavennuksen kaveriksi myös venyttää kenkiä kantapäästä (mistä ne, okei ihan vähän saattoi puristaa), pitäähän sinne villasukankin kohta mahtua! En jaksanut etsiä suutaria koirien ja kissojen kanssa joten vein ne viisikulmaan, mikä osoittautuikin oikein hyväksi valinnaksi. Kengät kavennettiin kauniisti ja sukkiakin mahtuu nyt mukaan. Maksoi yhteensä 75euroa. 60 kavennukset ja 15 venytykset.

Takki Zara // Toppi HM // Farkut Bershka // Saappaat DKNY // Laukku Zara

Eilen kuljin saappaissani koko päivän ja ne ovat mielettömän mahtavat. Olen onnellinen tyttö.

Tags:

Taloudessamme ovat kaikki muumit taas laaksosta kadonneet.
Olin juuri tullut crossfit treeneistä kun Lauri tokaisi lähtevänsä lenkille. Minä siinä vielä hieman urheilupäissäni kerroin jostain syystä lähteväni mukaan. Tämä saattaapi kuulostaa siis ihan normaalilta, mutta oikeasti monta kohtaa oli jo mennyt vikaan; A. Emme koskaan urheile yhdessä. B. Lauri ei koskaan edes lenkkeile. C. Minä en lenkkeile pimeässä, enkä varsinkaan sateessa C. Kumpikaan meistä ei vieläkään omista niitä ulkoilma urheiluvaatteita ja D. se oli kamalaa.
Meillä oli siis ihan surkea lenkki. Lauri juoksee kojootin lailla pää punaisena vesipisaroiden vain paiskoutuen vasten kasvoja kun minä kitisevänä hoipertelen perässä. Käännyttiin ennätysajassa takaisin ja luovutettiin. Oltiin ihan mutaisia.
Vähintään yhtä hauskan surkea esitys oli ensimmäinen yhteinen sulkapallopelimme. Kuvitelkaa vaikka että katsoisitte jalkapalloa, missä yksi pelaaja juoksisi pallon perässä hillitön kestohymy naamallaan, sellainen kunnon hammasrivi näkyy kilometrin päähän virnistys. Eikö olisi hassua? Tällä tavoin Lauri pelasi sulkapalloa. En tiedä oliko sillä sitten oikeasti niin hauskaa, vai oliko tämä vain erittäin mielenkiintoista taktikointia, mutta minä en voinut keskittyä laisinkaan kun vastassa on yksi irvistävä oranki. Lauri voitti.

Takki Seppälä // Paita (Laurin)  Ralph Lauren // Kengät Jeffrey Campbell // Laukku Spirit Store

Eilen oli muuallakin kuin lenkillä ihan mutaista. Kenkäni ja sukkahousuni saivat kaunistusta ruskeista mutapisaroista ja tiputin laukkunikin lätäkköön. – Anteeksi laukku, onneksi olet tuollaista tekonahkaa.

Tags: