Vihdoin hetki aikaa koneella. Tai ikuisuus pikemminkin, nimittäin netti ei välillä päätä toimia ollenkaan. Toisinaan sivun lataamiseen menee viisi minuuttia kun taas joskus se päättää toimia jopa puolessa minuutissa. Kommentteihin vastaamiseenkin menee välillä aikaa yhden ruuhkaisen verotoimiston jonon verran.
Yritän silti parhaani mukaan. Viiveellä, mutta vastata kuitenkin jotain joskus.

Joka tapauksessa, täällä on aivan mahtavaa. Olen lukenut jostain että paikka olisi melkoinen turisti keko ja niinhän se onkin, mutta ei häiritsevästi. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien olen viihtynyt tällä mielettömän hyvin. Suurin syy siihen on meidän aivan upea hotelli (mikä vaatii kokonaan oman postauksen osakseen, joten siitä myöhemmin) ja ilma on kostea, merivesi turkoosia ja lämmintä, pääkatu täynnä toinen toistaan tunnelmallisimpia ravintoloita, paikalliset todella ystävällisiä ja ruoka on hyvää.

Paremmin ei voisi nyt olla.

Kello on siellä neljä, meillä se on kahdeksan aamulla ja on aamiaisen vuoro. Rakastan hotelliaamiaisia ja olen löytänyt täältä ylitsepääsemättömän suosikin; vohvelia banaanikastikkeella!
Eikö kuulosta terveelliseltä.

Menen nyt siis hotkimaan sitä ja palailen niin pian näissä maisemissa tänne kun taas suinkin mahdollista.

Palataan vielä kerran Etelä-Afrikkaan – ennen kuin päästään Meksikon maisemiin.
Olen tainnut kertoa teille jo kaiken oleellisen tuolta reissulta ja vähän sen vierestäkin, mutta vessatarinaa en kertonut. Vessatarina on kiva tarina. Ja benjinkin unohdin.

Juhlimme viimeistä lauantaitamme erään hotellin kattoterassibileissä. Dj soitti niin kovaa, että jyskeen kuuli varmasti vuorten taa ja pähkäilin myös että kuinkakohan hyvin kyseisen rakennuksen hotellinhuoneisiin. Terassi oli tupaten täynnä juhlakansaa, alkuillasta oli vaikea liikkua ja vessaan sai jonottaa viikon. Minä olen huono vessajonottaja ja lähdinkin jo ensimmäisen tunnin aikana etsimään reittiä toiseen vessaan. Törmäsin matkalla hotellin manageriin joka kyseli mitä etsin ja selitettäni asiani pähkäili hän hetken ratkaisua, kipaisi sitten jossain, tuli takaisin ja ojensi minulle ja Saaralle hotellihuoneen avainkortin. Manageri kertoi että alakerrassa oli tyhjiä hotellihuoneita ja voisimme käyttää niiden vessoja mielemme mukaan. Kunhan muistamme palauttaa avaimen hänelle ennen kuin lähdemme kotiin.

Ajattelin heti että onkohan tässä jokin taka-ajatus, mutta rakkoani ei suoraan sanottuna kiinnostanut. Ja ei siinä ollut. Onnellisena kipitimme omaan vessaamme pitkin iltaa kun muut tytöt viettivät iltansa siellä jonossa.  Manageri kiitti kortista kohteliaasti kun lopulta sen hänelle palautimme.  Voin rehellisesti sanoa, että tuo avainkortti pelasti iltani. (ja että haluaisin jokaisiin juhliin oman vessan kiitos).

Ja benji-hyppy tarina.
Poikaystäväni”pelkään korkeita paikkoja, en ole koskaan hypännyt benjiä”Lauri meni ja heilautti itsensä maailman korkeimmaksi mainostetulta benji sillalta alas. 216m. (suomessa korkein on 150m).

Itsehän oli pissata housuun kun jo katsoin Bloukrans siltaa – ja vielä todella pitkän etäisyyden päästä. Olin ihan pelkuri ja kateellinen.

Benji paikalla oli ruuhkaa jo ihan aamusta asti ja poikien odotellessa vuoroaan sillalla, minä ja Saara syötiin kylmää pekonia aamiaiseksi kahvilassa, mistä näkyi telkkarista reaaliajassa sillalle kun ihmiset vuoronsa perään tippuivat narunpäässä rotkoon. Ensin sieltä hypähti n. kymmenen pikkuruisen kokoista teinityttöä hymyillen kuin moinen olisi arkipäivää, tai ihan kuin olisivat hittovie pallomereen menossa. Tuli vielä enemmän pelkuri olo. Sen jälkeen paikalle pyllähti brasilialainen kaveriporukka, jotka bailaa jorasivat sellaisella sykkeellä, että teki mieli mennä niiden mukaan vaan tanssimaan ja laulamaan jotain yhteislaulua portugaliksi . – Niillä näytti olevan maailman hauskinta. Nyt tuli sellainen olo, että benjihypyt on maailman hauskimpia.

Vakuutin itselleni että ensi kerralla minäkin menen. Lauri hyppäsi hienosti, eikä kuulemma pelännyt yhtään. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?

Viikon päästä Meksikoon <3

Jos elämä menisi niin kuin haluaisin lähdettäisiin me jo alle kahden viikon päästä Thaimaaseen Samuille. Matkalle, josta kerroin täällä.
Valitettavasti välillä tulee kuitenkin yllättäviä mutkia matkaan ja ikävien käänteiden takia lomamme peruuntui.
Onneksi jo maksetut lentoliput saatiin lahjakortin muodossa takaisin, vaikka välillä näyttikin aika huonolta.
No, ei siitä sen enempää. Meksikoon ollaan joka tapauksessa (onneksi) vielä menossa ja odotan sitä aivan mielettömän innoissani, haltioissani ja kiitollisena.

Etelä-Afrikan reissun jälkeen paluu arkeen on ollut yllättävän vaikeaa. En ymmärrä miksi, olen ennenkin tupsahtanut aurinkotuolilta suoraan hankeen enkä ole koskaan mennyt näin syväjäähän.

Onneksi on paljon tekemistä – muuten tietäisin makaavani vain sohvalla kolmen viltin alla ja tuijottelisin maratonina salkkareita.  Tai katselisin matkakuvia, niitä on vieläkin liikaa ja ne ovat ihan sotkussa. Kotona on tuntunut vaikealta vapisevin sormin kaivaa kameraa esiin, joten vielä nyt ainakin tänään näitä aurinkoisempia otoksia.

Monet teistä ovat kyselleet kysymyspostauksien perään. Olin varannut niiden ja monien muiden postauksien tekoon juuri muutamat päivät ennen Afrikan reissuamme, tarkoituksena julkaista ne sitten siellä ollessamme. No samaisten yllättävien mutkien takia jouduin ne muutamat päivät juosta ihan muilla asioilla ja kaikki postaukset sitten jäi. Pahoittelut siitä.
Nyt kun olen täällä kotona ja heti vain kuin aika riittää syvennyn niihin uudestaan ja julkaisen ne ihan viimeistään siellä Meksikon matkallamme sitten. Lupaan.

P.s Minulla on outo tapa etten voi juoda kokista muusta kuin tölkistä tai lasipullosta. Muuten se on ihan pahaa.

 

Lippis – Boy London
Paita – Only
Bikinit – Carlings