SUKSIMUISTOJA 27 joulu 2014

Kuten sanoin, minä ja sukset emme ole koskaan olleet parhaimpia ystäviä. Ei siinä, ettäkö olisimme edes kovasti yrittäneet. Muutaman kerran viettäneet aikaa yhdessä ja nekin tapaamiset on päätyneet kirjaimellisesti suoraan päin puuta, tai muuten vaan luovuttamiseen kaikkien mahdollisten pikkujuttujen takia.

Ihan ensimmäistä kertaa kun minä seisoin suksilla, olin jyrkän rinteen päällä ja odotin innolla alas laskua. Ehkä senkin verran innokkaana, ettei ohjeita mielestäni tarvinnut edes kuunnella. Alas vaan ja sukset tietysti ihan suorassa. Kun vauhti alkoi olla liian kova, enkä pysynyt enää pystyssä, ajattelin, että kyykkyasento on hyvä idea, mutta eipä se tehnyt muuta kuin lisännyt vain lisää vauhtia! ja siinä sitten mentiin, kuin tykin suusta, ihan mukkelismakkelis ja kuulemma suoraan päin puuta. Heräsin jonkun pelastuskelkan kyydistä, ilman hanskoja ja pipoja. Takin alla niin paljon lunta, että olisi voinut kuvitella agendani olleen leikkiä lumiauraa.
Olin tuolloin vielä pieni, mutta muistan olleeni ihan paniikissa ja meni monta vuotta, että uskalsin takaisin mäkeen.

Tasaisella maalla suksimuistot eivät ole myöskään sen kummempia. Koulussa piti aina talvisin hiihtää, ja vaikka tavallaan se ei ollut hassumpaa puuhaa niin jokin muu siinä sitten oli muuten vialla. Usein oli vain liian kylmä, tai suksivehkeet huonot.

Muistan vieläkin sen kerran kun jalkani olivat hiertyä täysin hajalle liian pienissä monoissani, mutta opettaja ei antanut lopettaa.
Meidän opettajamme Steinerkoulussa oli lievästi sanottuna hieman erikoinen tapaus. Lopulta oli vain pakko nousta vasten käskyjä pois ladulta ja opettaja päättikin rangaista minua siitä niin, että jouduin loppu tunnin kävelemään hiihtäjien perässä ja keräilemään metsästä löytyviä roskia. Tyhjiä olutpulloja ja kaikenlaista. Siellä minä linkutin ladun perässä sukset toisessa kourassa ja toisessa sylin täydeltä roskia ja tyhjiä pulloja.

No joo, ehkä syyttämien ei ole itse suksia vaan kaikkia muita tekijöitä – omia taitoja, opettajia, monoja, näitä löytyy! Joka tapauksessa oli yllättävän hauskaa ja virkistävää hiihtää pitkästä aikaa nyt jouluna näissä maisemissa.
Olin puolessa tunnissa tosin jo ihan loppu ja varma siitä, että herään aamulla kipeisiin lihaksiin, mutta posket punaisina oli ihanaa palata takaisin talolle, ottaa monot jalasta ja istua takan eteen juomaan kuppi teetä.