2 matkatarinaa 21 helmi 2013

Palataan vielä kerran Etelä-Afrikkaan – ennen kuin päästään Meksikon maisemiin.
Olen tainnut kertoa teille jo kaiken oleellisen tuolta reissulta ja vähän sen vierestäkin, mutta vessatarinaa en kertonut. Vessatarina on kiva tarina. Ja benjinkin unohdin.

Juhlimme viimeistä lauantaitamme erään hotellin kattoterassibileissä. Dj soitti niin kovaa, että jyskeen kuuli varmasti vuorten taa ja pähkäilin myös että kuinkakohan hyvin kyseisen rakennuksen hotellinhuoneisiin. Terassi oli tupaten täynnä juhlakansaa, alkuillasta oli vaikea liikkua ja vessaan sai jonottaa viikon. Minä olen huono vessajonottaja ja lähdinkin jo ensimmäisen tunnin aikana etsimään reittiä toiseen vessaan. Törmäsin matkalla hotellin manageriin joka kyseli mitä etsin ja selitettäni asiani pähkäili hän hetken ratkaisua, kipaisi sitten jossain, tuli takaisin ja ojensi minulle ja Saaralle hotellihuoneen avainkortin. Manageri kertoi että alakerrassa oli tyhjiä hotellihuoneita ja voisimme käyttää niiden vessoja mielemme mukaan. Kunhan muistamme palauttaa avaimen hänelle ennen kuin lähdemme kotiin.

Ajattelin heti että onkohan tässä jokin taka-ajatus, mutta rakkoani ei suoraan sanottuna kiinnostanut. Ja ei siinä ollut. Onnellisena kipitimme omaan vessaamme pitkin iltaa kun muut tytöt viettivät iltansa siellä jonossa.  Manageri kiitti kortista kohteliaasti kun lopulta sen hänelle palautimme.  Voin rehellisesti sanoa, että tuo avainkortti pelasti iltani. (ja että haluaisin jokaisiin juhliin oman vessan kiitos).

Ja benji-hyppy tarina.
Poikaystäväni”pelkään korkeita paikkoja, en ole koskaan hypännyt benjiä”Lauri meni ja heilautti itsensä maailman korkeimmaksi mainostetulta benji sillalta alas. 216m. (suomessa korkein on 150m).

Itsehän oli pissata housuun kun jo katsoin Bloukrans siltaa – ja vielä todella pitkän etäisyyden päästä. Olin ihan pelkuri ja kateellinen.

Benji paikalla oli ruuhkaa jo ihan aamusta asti ja poikien odotellessa vuoroaan sillalla, minä ja Saara syötiin kylmää pekonia aamiaiseksi kahvilassa, mistä näkyi telkkarista reaaliajassa sillalle kun ihmiset vuoronsa perään tippuivat narunpäässä rotkoon. Ensin sieltä hypähti n. kymmenen pikkuruisen kokoista teinityttöä hymyillen kuin moinen olisi arkipäivää, tai ihan kuin olisivat hittovie pallomereen menossa. Tuli vielä enemmän pelkuri olo. Sen jälkeen paikalle pyllähti brasilialainen kaveriporukka, jotka bailaa jorasivat sellaisella sykkeellä, että teki mieli mennä niiden mukaan vaan tanssimaan ja laulamaan jotain yhteislaulua portugaliksi . – Niillä näytti olevan maailman hauskinta. Nyt tuli sellainen olo, että benjihypyt on maailman hauskimpia.

Vakuutin itselleni että ensi kerralla minäkin menen. Lauri hyppäsi hienosti, eikä kuulemma pelännyt yhtään. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?

Viikon päästä Meksikoon <3