Alkaa kummallisesti leipomosta. Asustelin myöhäisteini aikoihini Hakaniemessä ja oivoi kun elämä oli niin hankalaa ja kaikki yhtä vastoinkäymistä. Kiukkuisena joka aamu lähdin kouluun/töihin metrolla ja ostin asematunnelin leipomosta pullan.
Koska pullahan auttaa kaikkeen.

Eräänä aamuna leipomoon sattui samaan aikaan vanha papparainen. Olin juuri asioinut pullatiskillä kun yllättäen hän huutaa (karjuu) takaani; ”missä hemmetissä on neidin käytöstavat, kun ei kiitos osaa sanoa!” Ja sitten se kopauttaa puisen kävelykeppinsä teatraalisesti lattiaan sellaisella voimalla, että irtoaa papparaisen kädestä ja kupsahtaa kolisten lattialle.

Minäkin meinasin kupsahtaa pullani kanssa pyllylleni kun säikähdin niin pirusti! No, ainakin heräsin sumustani. Onhan minut kasvatettu kiitos sanomaan, mutta en ollut omissa ongelmissani tainnut muistaa. En ehkä useampinakaan aamuina ollut tainnut muistaa.
Sopersin kiitokset varmaan koko leipomon väelle ja pinkaisin nopeasti ovista ulos.

Nämä on näitä elämän pieniä hassuja juttuja mitkä minä jostain syystä muistan aina todella pitkään. Itse asiassa tuosta päivästä lähtien tuo vanhempi herrasmies on istunut pienoiskoossa olkapäälläni. Tökkinyt kävelykepillä takaraivoani ja muistuttanut noista yksinkertaisista käytöstavoista hyvin tehokkaasti. Pitänyt kai huolen, että vaikka kuinka huono päivä tai omissa maailmoissani olisinkaan, niin katsotaan silmiin, hymyillään edes vähän ja sanotaan kiitos.

Olen myös tainnut jatkaa papparaisen oppeja. En nyt sano juoksentelevani minään Vilionkkana tuolla – en tosiaan ole mikään maailman kunnollisin ihminen itsekään -, mutta kyllä on pakko huomauttaa jos esim. Pikkupojat kovaan ääneen kiroilevat bussipysäkillä, tai käyttäytyvät kuin ääliöt kassajonossa. Jostain syystä ne menevät aina huomautuksestani täysin hämilleen ja hiljaisiksi. Ehkä edes yksi heistä muistaa seuraavalla kerralla vastaavanlaisessa tilanteessa sen tuntemattoman tytön joka oli ihan sekopää. Vähän niin kuin minä muistin papparaisen.

Eikö ole hieman hölmöä, että joku jostain kepin kolahduksesta rupeaa kiittelemään tuntemattomia vuolaasti.
Kiitos, kiitos, kiitos. Liikenteessä, kaupassa, puhelimessa, kävelytiellä. Kaikkialla.

Autossanikin heiluttelen aina kättäni kaikille jotka antavat tietä.
Viime talvena mm. Eräälle tytölle joka siihen pahimpaan lumikinos aikaan tuli minua vastaan keskustan kapealla kadulla. Emme mahtuneet ohittamaan toisiamme, joten tyttö joutui peruuttamaan pitkän matkaa päästääkseen minut ohi. Mietin siinä odottaessani, että voi kunpa tuo auto pääsisi minun jälkeeni tietä ylös. Heilautin kättäni sille kiitokseksi ja ajelin kotiin.

Muutaman päivän päästä sain blogiini kommentin, missä tämän auton kuski kiitti minua siitä, että minä olin kiittänyt häntä tilan antamisesta.

Tyttö oli tunnistanut minut ratin takaa ja kertoi, että minua ennen oli mennyt useampikin auto ja hän oli joutunut kerta toisensa jälkeen peruuttamaan.

Olin ollut ainoa joka oli kiittänyt.

Paita // Only
Shortsit paidan alla // Gt
Kengät // Jeffrey Campbell
Laukku // Marc Jacobs

Tehtiin typerä veto Laurin kanssa, että olisin karkkilakossa kaksi viikkoa.
Itsepähän sitä ehdotin, kun alkoi hieman huolestuttamaan – kolmen karkin täytteisen päivän jälkeen – tuo meininki, mutta unohdin varmaan sen pienen faktan itsestäni, että olen surkea kaikissa lakoissa.

Ja sitten jäin kiinni suklaamuruista. Lauri oli löytänyt oikein kasan murusia meidän karkkikaapin alapuolelta.
Omasta mielestäni sitä ei tosin lasketa, jos on syönyt karkkia niin että ei muista edes koko lakkoa?

No, ehkä ihan hyvä vaan että koko homma meni ihan läskiksi. Päätettiin nimittäin pitkästä aikaa mennä elokuviin ja enhän minä sinne voi olla menemättä Makuunin irtokarkkien kautta. En.

Tietenkään karkit eivät edes maistuneet niin hyviltä kun olin luullut. Jätin puolet syömättä ja jätin ne vielä kapinoiden sinne elokuvateatteriinkin. En muista mikä oli vedonlyöntimme panos, mutta Lauri sanoi että minun ei tarvitse maksaa. Se ei kai ollut ottanut minua tosissaan alunperinkään.

Elokuvakaan (Identity Thief) ei ollut niin hyvä kuin olisin odottanut, mutta katsottava ja osittain hauskakin.
Sunnuntai kokonaisuudessaan kuitenkin oli kiva. Ristin sen meidän treffipäiväksi. Käytiin syömässä Sushibarissa ja kävelyllä käsikädessä puistossakin.

Näin neljän vuoden seurustelun jälkeen treffit tosin eivät ehkä ole ihan samaa luokkaa kuin ensimmäisinä kuukausina.
Molemmat pystyvät ravintolassa häpeilemättä syventyä kännykkäänsä, hiljaisuus ei haittaa ja kävelylläkin puhutaan imurin pölypusseista, mutta hei – ollaan me silti hemmetin onnellisia.

Kivaa maanantaita kaikille 🙂

En pidä paljoa pystyraidasta. Pystyraidasta tulee mieleen vain ja ainoastaan Beetlejuice.
Katsoin Beetlejuicen pienenä varmaan satoja kertoja ja pystyraita on syöpynyt mieleeni tuon biomanaaja asuvalintana.

Se onkin siis mahtavaa, että raita -ja myös se pystyraita kun on nyt kevät/kesän 2013 trendi. En ole vielä nähnyt niitä täällä paljoa, mutta ilmojen lämmitessä olen varma, että tuolla juoksentelee Beetlejuiceja yhtenään.

Välillä minäkin hurahdan milloin mihinkin trendiin, mutta voin kyllä luvata, että tänä keväänä en aio kävellä tuolla pystyraitaiset housut jalassa kiilakorkolenkkareissa.
Niin. Ne kiilakorkolenkkarit kun on toinen mikä ei tunnu omalta. En tiedä miksi, monilla ystävilläni on sellaiset ja minusta ne näyttävät tosi kivoilta. Omissa jaloissani vaan tuntuisivat oudoilta sämpylöiltä.

Vaakaraita kuitenkin on tuttu ja turvallinen (okei myönnän, että vähän vankikarkurimainen myös), mutta hyvin mukavasti pystyin Vilan raitamaksihameessani tuolla kirmailla.

Mitä mieltä te olette raitatrendistä ja niistä kiilakorkolenkkareista?

Takki // Zara
Naule // GT
Maksihame // Vila
Kengät // Jeffrey Campbell
Laukku // Marc Jacobs