Yhteistyön tiimoilta minäkin kävin siellä. Summer Soundeissa.
Minua saatettiin ehkä ystävien taholta hieman varoittaa näistä kinkereistä. En tiedä ihan tarkalleen että mistä, mutta saavuin lauantaina paikalle odottaen – en oikein mitään.

 

Yleensä toivon festarimiljööltä sellaista mitä se nyt yleensä on. Hiekkaa, puita, järvenrantakin ehkä. Tämä oli messukeskuksessa ja kaukana niistä kaikista, mutta minua se ei haitannut. Itse asiassa jotenkin jopa viihdyin pelkkä betoni jalkojeni alla.

 

Paikalla oli paljon värikästä porukkaa ja paljon myös todella nuorta porukkaa. Sekään ei häirinnyt minua. (Okei ehkä muutama olisi voinut olla hieman enemmän selvin päin, mutta yleisesti ottaen minusta porukka käyttäytyi ihan hyvin).
Sanoin jo ensimmäisen tunnin jälkeen ystävilleni, että mitä ihmettä, minullahan on ihan mielettömän hauskaa!

 

Ja niin minulla oikeasti oli. Musiikki ja fiilis väkisinkin tempaisi mukaansa ja mielestäni koko hallissa vallitsi jotenkin hyvä yhteishenki.

 

Kun lauantai-ilta oli lopuillaan, olin vain tyytyväinen, että sunnuntai oli vielä edessä ja pääsisin takaisin seuraavana iltana.
Ehkä tulen uudestaan siis vielä seuraavanakin vuonna!

 

 

Ja niin, en tosiaan keksinyt päälleni mitään muuta kuin mustaa, vaikka tämä olisi ollut ehkä se viimeinen paikka sille värille.

 

P.s Enkä voinut vastustaa kiusausta kuvata hyppyvideo.

 

Tuntuu, että tästä päivästä lähtien voisi alkaa enemmän normaali arki. Tietenkään kesä ei ole vielä lähimaillekaan loppunut – luojan kiitos siitä – mutta suurimmat kesäkinkerit on jo takanapäin ja edessäpäin enemmän töitä.
Minulle se on ihan ok.

 

Jopa ehkä hieman odotankin jo sitä rutiininomaisempaa päivää. Sitä kun keittää aamupuuroa ja laittaa siihen mustikoita, että jaksaa varmasti päivän työt ja kodin askareet. Sitä kuinka virkistävää on ne tehtyään käydä iltalenkillä ja kuinka rentouttavaa kokkailla keittiössä illallista ja syödä se sohvalla katsellen elokuvaa Laurin kanssa.

 

taakse jääneet kesä -ja heinäkuu olivat ehkä jälleen elämäni ihanimmat, hauskimmat ja mieleen painuvimmat. Arkea päin voi siis hiipiä ehdottomasti hymyssä suin.

 

 

Ja hymyilin muuten muutama päivä sitten Jumbon Zarassakin, kun kerrankin ale-nurkkauksessa minua onnisti ja löysin tämän tunikan puoleen hintaan. (Ollut lempi ranta-asuna siitä lähtien).
En ole löytänyt koko kesänä oikein mitään alennusmyynneistä, mutta toisaalta hyvä niin. Tuota tavaraa on muutenkin ihan liikaa ja siitä puheen ollen – taidan piakkoin järjestää ensimmäisen blogikirppiksen täällä!

Eilen olin aamulla onnellinen, päivällä kiukkuinen, iltapäivällä väsynyt, illalla innostunut ja yöllä pelästynyt.
Koko päivä meni ihan hassusti ja päätin myöhään illalla lähteä lenkille selvittämään hieman ajatuksiani lämpimään kesäyöhön. Hölkkäsin kevyesti muutaman kilometrin, kunnes saavuin pitkälle lenkkipolulle, missä minua vastaan hämärästä tuli ihan normaalin näköinen mies.
Joka tosin vain käveli väärin päin! Eli selkä menosuuntaan.

On ihan normaalia kävellä hetki väärin päin – hoin itselleni.
Okei, on ihan normaalia kävellä sittenkin aika pitkä matka väärin päin – kerroin itselleni uudestaan kun mies oli tullut pitkän lenkkipolun päästä kohdalleni.
Mutta onko normaalia, että mies kääntyy ja alkaa seurata minua (väärinpäin) – ei taida olla
Onko mitään pelottavampaa kuin väärinpäin seuraava mies! – ja niin minä pinkaisin juoksuun. Sellaiseen vähintään Lasse Viren vauhtiin.
Kunnes tajusin, että väärinpäin seuraavaa miestäkin pelottavampi olisi väärinpäin juokseva mies! Inahdin säälittävästi ja olin kompastua omiin jalkoihini kun pakottauduin katsomaan juokseeko mies minua kiinni.
No, ei juossut. Käveli lenkkipolkua edestakaisin, niin kuin varman oli tehnyt jo tovin ennen kuin minä ja mielikuvitukseni astuttiin samalle polulle.

 

 

Mitä minä en pelkäisi, mutta pelkääkö kukaan muu väärinpäin käveleviä ihmisiä?

 

Paita – Mango
Farkut – HM
Kengät – Bianco
Takki – Zara
Laukku – Mulberry
Aurinkolasit – RayBan