Yhteistyön tiimoilta minäkin kävin siellä. Summer Soundeissa.
Minua saatettiin ehkä ystävien taholta hieman varoittaa näistä kinkereistä. En tiedä ihan tarkalleen että mistä, mutta saavuin lauantaina paikalle odottaen – en oikein mitään.

 

Yleensä toivon festarimiljööltä sellaista mitä se nyt yleensä on. Hiekkaa, puita, järvenrantakin ehkä. Tämä oli messukeskuksessa ja kaukana niistä kaikista, mutta minua se ei haitannut. Itse asiassa jotenkin jopa viihdyin pelkkä betoni jalkojeni alla.

 

Paikalla oli paljon värikästä porukkaa ja paljon myös todella nuorta porukkaa. Sekään ei häirinnyt minua. (Okei ehkä muutama olisi voinut olla hieman enemmän selvin päin, mutta yleisesti ottaen minusta porukka käyttäytyi ihan hyvin).
Sanoin jo ensimmäisen tunnin jälkeen ystävilleni, että mitä ihmettä, minullahan on ihan mielettömän hauskaa!

 

Ja niin minulla oikeasti oli. Musiikki ja fiilis väkisinkin tempaisi mukaansa ja mielestäni koko hallissa vallitsi jotenkin hyvä yhteishenki.

 

Kun lauantai-ilta oli lopuillaan, olin vain tyytyväinen, että sunnuntai oli vielä edessä ja pääsisin takaisin seuraavana iltana.
Ehkä tulen uudestaan siis vielä seuraavanakin vuonna!

 

 

Ja niin, en tosiaan keksinyt päälleni mitään muuta kuin mustaa, vaikka tämä olisi ollut ehkä se viimeinen paikka sille värille.

 

P.s Enkä voinut vastustaa kiusausta kuvata hyppyvideo.

 

Ei tosin eilen. Eilinen meni tuiki tavallisesti töiden, salin ja kotiaskareiden parissa, mutta mielelläni olisin voinut teleportata itseni juuri tuoksi viikonpäiväksi Barcelonaan ja Apolo yökerhoon.

 

Saavuttuamme nimittäin reilu kuukausi taaksepäin Ibizalta Barcelonaan, Leina raahasi minut oitis tähän Apolo nimiseen baariin lähellä La Ramblasia. – Pakko myöntää, että kun kuulin neidin suunnitelmat, ne eivät kuulostaneet kovin houkuttelevilta.
Ensinnäkin mielestäni Ramblasin lähettyvillä ei ole yhtäkään järkevää baaria ja toisekseen oli maanantai ja vielä kolmanneksi, illan nimi oli Nasty Mondays.

 

Tyhjä baari, lämmintä sangriaa, irstaita miehiä ja likaiset vessat? Jotain tällaista kuvittelin maanantai illan kohtaloni olevan, mutta miten kävikään.

 

Hitsi. Se maanantai meni heittämällä yhdeksi elämäni hauskimmista maanantaista.
Kuvitelmani paikasta tyhjyydestä haihtuivat heti nähdessäni paikan jonon kiemurtelevan seuraavan talon kulmalle asti.
Siis se jono oli pitkä, jos mikä! Miten missään voi maanantaisin olla noin pitkä jono, ja vielä kun ei ollut mikään turistien sesonkiaika.
No, jonossa olikin paljon paikallisia, mutta myös turisteja ja vaikka se vetikin melko nopeaan tahtiin olin hurjan tyytyväinen, että Leina tunsi paikan porukat ja saatiin ohittaa koko homma ja kivuta jonnekin henkilökunnan tiloihin hieman tiirailemaan minne sitä kohta joutuukaan.

 

Klo 01 baari oli aivan tupaten täynnä ja tunnelma katossa. Baari itsessään ei ole kummoinen ja taisinkin osua oikeaan niiden vessojen kohdalla, mutta kivoja ihmisiä löytyi laidasta laitaan ja kaikilla oli todella rento ja iloinen meininki. Ei siis mitään Port Olimpic rantabaari hienosteluhommaa, vaan rentoa ja mukavaa. Tänne voit tulla korkkarit, tai konssit jalassa. Sillä ei ole väliä, mutta tanssia pitää ja sitähän me (valitettavasti) tehtiin.

 

 

Tämä oli taas niitä iltoja kun tajuaa vain pysähtyä hetkeksi kertomaan itsellensä, että nyt on hauskaa.
Taisin kertoa myös paikan työntekijöille, että tulenkin tästedes ”viikonloppu matkoilleni” Brcelonaan vain maanantaisin.

 

Ja joku kerta vielä toteutan sen.

 

Eli, jos olet Barcelonassa maanantaisin ja kaipaat meininkiä, niin Nasty Mondays on kai se paikka.
Illan järjestäjä kertoi minulle että Nasty Mondays on ollut jo vuosia pystyssä ja joka ilta jengiä on jonoksi asti. Suosittelen siis saapumaan ajoissa.
Sisäänpääsymaksu jotain 10-15e luokkaa.

 

Saatiin hieman extempore-idea lähteä perjantaina Rock the beach –festareille ja se ei ollut huono idea lainkaan.
Välittömästi saatuani konssini Hitaniemen hiekkaan, pahan festarioluen käteen, ystävät ympärille ja se kaunis auringonlaskukin vielä siihen päälle, niin johan rankan työpäivän jälkeen rentoutui.

Paikalla oltiin kaikkea muuta kuin ajoissa, eli niin myöhään, että ehdimme nähdä vain 30 seconds to marsin, mutta en luultavasti niitä muita bändejä olisi edes tiennytkään, joten tämä yksi riitti minulle ja mielestäni keikka oli todella hyvä.
Siellä pompittiin
Up in the Airin viimeisillä säkeillä koko katsomo kyykystä ylös yhtä aikaa ja kaikenmaailman palloja ja puhallettavia nemo kalojakin lenteli. Niin ja musiikkikin tosiaan oli oikein loistavaa. Leto oli rento ja vitsaili, heilutteli suomilippua ja keikasta sai sellaisen kuvan, että se oli kaikkea muuta kuin rutiininomainen.

Minua harmitti vain, että unohdin olevani rannalla. Olisin halunnut mennä mereen – siis kahlaamaan.

Festarikansan valuessa paikalta pois, meillä riitti energiaa vielä yökerhovierailulle ja nyt tämä ’ei selvästikään enää mikään teini’ kärsii siitä ja uppoutuu syvemmälle sohvaan katsomaan päivän ehkä kymmenennen elokuvan putkeen.

Ensi viikolla Summer up! Apua.