Pienenä ratsastin useamman vuoden Kilontalleilla. Muistan vieläkin lempiponien -ja hevosteni nimet; Gene, Risk, Dante ja Kornet.
Näitä hoidettiin, ratsastettiin (ja piirrettiin omaan Hevos Hullu -lehteen) lähestulkoon joka päivä. Kun ei oltu talleilla, oltiin heppaleireillä – tai missä tahansa missä oli oikeita tai kuvitteellisia kavioita. 

Gene oli ensimmäinen ponirakkautteni, ruunivoikko Newforestinponi Kilontallien ensimmäisessä oikeanpuoleisessa karsinassa. Säästin viikkorahojani kuukausitolkulla koska olin varma, että joku päivä vielä ostan Genen omakseni.
Gene hirnuisi aina kun näkisi minut ja yhdessä laukkaisimme pitkin niittyjä auringonlaskussa. 
Haaveet unohtuivat kuin kasvoin isoksi ja siirryin ratsastamaan hevosilla, viikkorahatkin hupenivat vahingossa karkki/vaateostoksilla. 

Oman hevosen puutteesta huolimatta olin monen muun tytön tapaan Hevoshullu isolla H:lla. Rakastin erityisesti esteitä, olisin halunnut hypätä ja kisata joka päivä. Mielestäni ratsastus oli helppoa kuin heinänteko ja kuvittelin sen jatkuvan ikuisesti. Minusta tulisi isona kuuluisa esteratsastaja!
Kunnes kuvioihin tuli pojat, baarit, työt ja se kaikki aikuiselämä. Muka niin kiireistä.
Ajattelin aina, että otan sitten yksityistunteja ja jatkan harrastusta. Pidän nyt vain ihan vähän taukoa. 

Tämä tauko olikin sitten odotettua pidempi. Reilu kymmenen vuotta vierähti niin, että istuin sen aikana ehkä yhteensä kolme kertaa satulassa ja loput kerrat näin vain unta, että olin ratsailla. Joka aamu hevosunen jälkeen vannoin, että varaan  tunnin, mutta en vain saanut aikaiseksi. En tiennyt enää mistä aloittaa.

 

 

Oppitunnit jäivät täysin ajatuksen tasolle ja ratsastussaappaat pölyttyivät kellarissa. Vasta meidän Ranskan ratsastusloman jälkeen sain itseäni niskasta kiinni kun ystäväni pyysi mukaansa Karlvikin ratsastustalleille. Siitä lähtien olemme käyneet siellä muutaman kerran kuukaudessa ratsastamassa ja kaikki kunnia Essille kun raahasi minut mukaansa. Yksin olisi ollut vaikea aloittaa 🙂
Tykkään myös tuosta Karlvikin tallista, todella rento meininki. Tykkään siitä, ettei tallilla hienostella, eikä tarvitse pelätä jos ei osaakaan ihan kaikkea.

 

HASSUA:

• Harrastuksen uudelleen aloitettuani olen huomannut, että taitoni ovat ison lantakerroksen alla. Perusjutut tulee kyllä ihan selkärangasta, mutta kaikkea muuta voisi loputtomiin viilata. Tuntuu kuin olisin ihan laitumilla. 

• Olen myös huomannut, että osa opeistani on niin sanotusti vanhanaikaisia. Ratsastuksenopettajanikin on tästä muutamaan otteeseen maininnut ja välillä tunnen olevani kuin jokin muumio siellä satulassa. Onko koko ratsastus muuttunut tässä vuosien varrella?

• Jännä myös miten paljon varovaisempi on nyt kuin silloin nuorempana. Vaikka hevonen astui varpaille, pillastui, pukitti, tai tiputti, en ollut moksiskaan asiasta. Nyt itsesuojeluvaisto on korkeammalla (ja muumion luut hauraampia).
Tämäkin on toki vain tottumuskysymys. Jo muutaman tallipäivän jälkeen huomaa, että hevosia käsittelee paljon rempseämmällä otteella.

• Myös kaikki ratsastustarvikkeet ovat nykyään ihan hassuja. Mistä lähtien ratsastuskypärissä on ollut glitteriä ja timantteja?

  ∼ ∼ ∼

Muumio-otteista ja timanteista huolimatta, ratsastuspäivät menevät ihan terapiasta. On niin ihanaa keskittyä hevosten hoitoon ja ratsastamiseen. Kaikki huolet unohtuu siinä touhutessa. 

 

Onko siellä muita uudelleen ratsastuksen aloittaneita?
Tuntuu, että yllättävän moni on löytänyt lapsuudenharrastuksensa uudelleen 🙂

 

Kuvat: Mona Salminen