Vieläkin keinuttaa ja päässä soi Meksikon pikajuna uudelleen sanoitettuna. 

 

Ensin vietimme häitä. Ossin ja Sabinan upeita häitä isossa purjeveneessä luonnonpoukamaan ankkuroituna. Tuuli toi matkalle pientä lisähaastetta, mutta hei, mitä olisi purjehdushäät ilman pientä aallokkoa?
Itse nautin täysillä tuosta päivästä, tunteikkaista hetkistä, kauniista seremoniasta ja naurun täyteisistä kommelluksista. Päästyämme satamaan jatkuivat hääjuhlat satamaravintolassa, jossa pidettiin puheita, naurettiin ja lopulta tanssittiin vielä yön pikkutunneille asti. 

Tämän jälkeen 19 henkinen ystävä-porukkamme seilaili morsiusparin kanssa viikon ajan kahdella eri katamaraanilla. Pitkin poikin Kreikan saaristoa hoilattiin non-stoppina eri versioita kaiken maailman lauluista. (Useimmiten Meksikon Pikajunasta. En tiedä mistä tämä sai lähtönsä).

Kitara kulki kaikkialle minne menimme. Veneen kannelle, rannalle, ravintoloihin tai satamakaupunkien kujille. Ei ollut väliä osasitko laulaa (tai räpätä mahdollisissa räppibatlleissa – ainiin, ja lausuimmehan myös runoja), pääasia oli että heittäytyi, eikä murehtinut huolta huomisesta. 

Ja sitä minä todella tein. Itseasiassa nauroin koko viikon ajan niin paljon ja niin kovaa, että en lopulta enää edes tunnistanut omaa hekotusta.

Heittämällä yksi hauskimpia ja ikimuistoisempia lomia. Täällä yksi todella onnellinen matkaaja nyt kotiin palanneena.

 

 

Tags: